RAUHALLISTA JOULUA

&

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

FRIDFULL JUL

&

GOTT NYTT ÅR!

Taiteesta hyvinvointia ikääntyneille

Taiteesta hyvinvointia ikääntyneille- hanke on loppumassa.

Kolme kuukautta kestäneellä mielenkiintoisella pilottihankkeella selvitettiin, mitä mahdollisuuksia K.H.Renlundin museolla on laajentaa toimintaansa lähemmäksi ikäihmisiä, joiden on vaikea päästä itse käymään museon näyttelyissä. Pohjanmaan Taidetoimikunta mahdollisti avustuksellaan palkkaukseni tehtävään. Hanke koostui kolmesta osasta, virtuaalinäyttelyt, työpajat ja kiertävä taidenäyttely, eli kulttuuria vietiin suoraan kohderyhmille.

Hankkeen tärkein osa oli virtuaalinäyttelyt, jotka ovat diaesitysten muodossa katsottavia koosteita museon perusnäyttelyistä. Suurin osa työaikaani kuluikin diaesitysten kokoamisessa, sillä materiaalia niitä varten ei ollut aiemmin kerätty. Hankkeen aikana virtuaalinäyttelyitä esitettiin videotykin avulla palvelukodeissa, mutta niitä voi aivan yhtä hyvin katsoa tietokoneella. Kuvien lisäksi esityksissä on myös selostukset, jotka on nauhoitettu enimmäkseen aidoissa ympäristöissä, jolloin heikkonäköinenkin katsoja voi kuuntelemalla saada käsitystä näyttelytilasta. Yhden esityksen kesto on n. puoli tuntia.

Virtuaalinäyttelyt jäävät osaksi museon toimintaa vaikka pilottihanke päättyykin. Virtuaalinäyttelyt sopivat näytettäviksi esim, palvelukodeissa, sairaaloissa, kouluissa yms. Niitä voi käyttää myös opetustarkoituksiin esim. elävöittämään Suomen historian, paikallishistorian tai taidehistorian opetusta. Suomenkielisinä aiheina näyttelyissä on ITE-taide, 1800-luvun porvariston elämä ja 1700-luvun kaupunkilaiselämä. Ruotsinkieliset esitykset ITE-taiteesta ja 1800-luvun porvariston elämästä ovat enää ruotsinkielisiä tekstejä vailla, joten nekin ovat saatavilla keväällä 2011.

Työpajoja pidin Tervakartanossa, vanhusten toimintakeskuksessa. Niihin osallistui päivätoimintaryhmiä, jotka kokoontuvat siellä viikoittain. Työpajoissa teimme omaelämäkerrallisia kollaaseja lehtileikkeistä ja sabluunamaalausta. Työpajojen ilmapiiri oli oikein mukava ja monenlaista tarinaa siinä kuulikin, kun kuvista nousi esiin niihin liittyviä muistoja. Eräskin lehtileike esitteli pyörätemppuilua 1930-luvulta ja se oli työpajalaisten mukaan hyvin suosittua nuorten kaupunkilaispoikien ajanviettoa jo silloin.

Kiertävä taidenäyttely ehti olla kolmessa eri asumispalveluyksikössä hankkeen aikana. Se olikin hankkeen passiivisin, mutta läsnäolevin osa-alue. Vein pienen näyttelykokonaisuuden omaa taidettani tuomaan vaihtelua laitosten asukkaille sekä henkilökunnalle.

Monissa laitoksissa on totuttu näkemään musiikki-esityksiä ja koululaisten näytelmiä tai leikkejä. Tässä projektista heräteltiin aktiivisuutta visuaalisten taiteiden osalta. Toivoisinkin taiteilijoiden, valokuvaajien, kulttuurialan opiskelijoiden ym. tuovan rohkeasti omia teoksiaan esille palvelukotiympäristöihin. Taide piristää kaikkien mieliä ja uusi katseltava tuo uusia puheenaiheita arkeen.

Ihan lopuksi haluaisin vielä kiittää Kristina Ahmasta luottamuksesta monipuolisuuteeni ja ammattitaitoon, Pohjanmaan Taidetoimikuntaa, jota ilman ei hanketta olisi ollut, Lauri Skantsia, joka oli suurena apuna käytännönjärjestelyissä sekä henkisenä tukena ja Sonja Raasakkaa avustamisesta ensimmäisissä virtuaalinäytöksissä. Suuri kiitos mukavista hetkistä myös Tervakartanon henkilökunnalle, jotka olivat työpajoissa iloisesti mukana sekä myös Ventuksen, Honkaharjun, Kuusikummun ja Pettersborgin ahkeralle henkilökunnalle ja mukaville asukkaille.

- Hanketyöntekijä, kuvataitelija amk, Pilvi Kivijärvi http://pilvikki.com/

ps. YLEn uutisjutun aiheesta voi katsoa YLE Areenasta osoitteessa http://areena.yle.fi/video/1531064

Jouluostokset Museokaupasta



Sixten Ahlsved



Joulu on taas, joulu on taas, lallala lala lalla!

No, ei se aina laulata, varsinkaan silloin kun pitää hankkia lahjoja... Etenkään kun kyseessä voi olla henkilö, joka vaatii sielukkuutta sisältäviä esineitä.

Suunnatkaamme katseemme siis K.H. Renlundin Museon Museokauppaan, teidän jouluostostenne pelastajaan! Museokauppa toimii siis Roosin talolla, eli osoitteessa Pitkänsillankatu 39. Se iso keltainen talo vastapäätä Anttilan parkkihallia siis. Auki olemme Ti - Pe klo 12 - 15, Torstaisin myös 18 - 20 ja viikonloppuna, siis La - Su, klo 12 - 17.

Mitäkö Museokaupasta löytyy, kysyt? No, tarjoamme sinulle esimerkiksi seuraavaa.

Lyckobodan (http://www.lyckoboda.fi/) vahvaa pohjalaista designia olevia laukkuja ja rintamerkkejä. Anna-Maija Sipilän (http://www.kaislaset.net/) hauskoja huovutettuja rintakoruja -joista on jäljellä enään kettu ja possu - ja myös muita koruja ja koristeita jotka ovat osa Kaislaset sarjaa. Myös Mifukon (http://www.mifuko.fi) eettinen ja ekologinen Nairobista tuleva design voisi olla lähellä sydäntäsi kuten myös Mäntykankaan koulun oppilaiden omin pikku käpälin tekemät hassun hauskat kierrätyskortit. Sitten perheen vanhemmille tarjolla olisi snapsilaseja ja pikareja jotka ovat Lasisirkuksen (http://www.lasisirkus.fi/) kiehtovaa luomistyötä.

Mifuko

Jos taas pidät kirjasista niin kenties Kai Fagerströmin, Risto Rasan ja Heikki Willamon Viimeiset vieraat, elämää autiotaloissa vetoaa sinuun; luontoa ja sen jylhän kaunista voimaa ihailevaan ihmiseen. Jos ei, niin osta vaikka Veikko Vionojan Tekijämies ja sukella sisään melankoliseen mutta menneisarkiseen maailmaan. Myös Länsirannikon kustannukselta tuulee mielenkiintoisia tuulia muodossa runoin ja romaanein.

Ja meillä on tavaraa vielä lisääkin! Ei ne ostamalla lopu. Tule paikanpäälle katsomaan ja kokemaan.

Kiitos ja hyvää joulua toivottaa K.H. Renlundin Museo - Keski-Pohjanmaan Maakuntamuseo

Maalauksia, veistoksia & installaatioita

Näyttelyhallilla avataan uusi näyttely huomenna torstaina 18.11. Esillä on kahden seinäjokelaisen taiteilijan teokset. Kuvataiteilija Anne Rossi tekee abstrakteja öljyvärimaalauksia kankaalle ja kuvanveistäjä Tiina Laasosen nyt esillä olevat teokset ovat poltettua kivitavarasavea sekä puuta.

"En suunnittele maalaustani etukäteen vaan edellinen työ antaa idean seuraavaan. Teoksissani ei myöskään ole aihetta tai teemaa vaan väri, pohjan muoto ja koko ovat tärkeitä lähtökohtia työskentelyprosessille. Maalaan nopeasti ja teos joko valmistuu yhden työrupeaman aikana tai työstän sen myöhemmin kokonaan uudelleen. Maalauksen lopputulos on yllätys. Yksityiskohdat, viivat ja muodot syntyvät työskentelyn aikana kuin itsestään." Anne Rossi

"Terveisiä Egyptistä! -sarjan teokset ovat muistumia, kolmiulotteisia postikortteja, matkaltani Egyptiin. Egyptiläinen mytologia konkretisoitui Saharan tähtitaivaan alla, temppeleissä ja toreilla. Aavikkokoirat, temppelikissat, tuulihaukat ja Itä-Saharan varikset tulevat teoksiini.

Installaatio Hiljainen tila on vähitellen apurahakauteni aikana kasvava puureliefi-kokonaisuus. Teos koostuu puisista neuletilkuista ja niistä muodostuvasta varjomerestä. Tuoli ja viltti on veistetty haavasta ja tervalepästä. Molemmat teokset kuvaavat rauhoittumista ja hiljentymistä kiireisestä elämänrytmistä.

Työskentelen Pohjanmaan taidetoimikunnan vuosiksi 2009 - 2011 myöntämän kolmivuotisen työskentelyapurahan turvin. Apurahakauden aikana olen ehtinyt uudelleen perehtyä myös kohopainografiikkaan. Näyttelyssä on esillä myös teemoihini liittyviä grafiikan vedoksia." Tiina Laasonen


Tervetuloa avajaisiin torstaina 18.11. klo 18.00!
Näyttelyhalli | Pitkänsillankatu 28.

Sara Sarin

Tule kuuntelemaan ja tutustumaan näyttelyyn!

Luontokuvaaja Heikki Willamo, yksi Luonto antaa - Luonto ottaa näyttelyn taiteilijoista, on paikalla kertomassa omasta työstään. Näyttelyssä on esillä valokuvateoksia, jotka on koottu kirjaan "Viimeiset vieraat - Elämää autiotalossa".

Lämpimästi tervetuloa tutustumaan näyttelyyn ja kuuntelemaan

Heikki Willamoa

lauantaina 13.11. klo 15.00

Roosin talo, Pitkänsillankatu 39

Tilaisuuteen vapaa pääsy

Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa

Autiotalojen liedet ovat hiipuneet, mutta tyhjiin huoneisiin on asettunut uusia asukkaita, metsän eläinväkeä.

Taloissa vallitsee ristiriitainen tunnelma. Viimeisten asukkaiden henki leijuu vielä haikeana rakenteissa ja tavaroissa, vaikka uudet äänet täyttävät jo tuvat. Nurkassa rasahtaa, lattialankkujen alta kuuluu vaimeaa tassutusta. Vikinää, varjoja ja nopeita häivähdyksiä. Hiiret, oravat, ketut ja mäyrät sekä monet linnut majailevat talojen sopukoissa. Luonto ottaa takaisin lainassa olleen paikan.

Heikki Willamo ja Kai Fagerström ovat tallentaneet ränsistyvien rakennusten viimeisiä vieraita lumoavaksi ja sadunhohtoiseksi kuvamaailmaksi. Willamon mukaansatempaavaan tekstiin limittyvät Risto Rasan valloittavat runot.

http://www.maahenki.fi/tekija.php?tekija_id=73


Sara Sarin

Hetki Hannu Leimun kanssa

Hannu Leimun näyttely on ollut paketissa viikon ajan ja on matkannut takaisin taiteilijan huomaan vähän kerrallaan. Seuraavaksi saamme ilon esittää Tiina Laasosen ja Anne Rossin Öljyvärimaalauksia, veistoksia ja installaatioita. Näyttely avataan 18.11.2010 klo 18:00 ja kestoa löytää aina tuonne 9.1.2011 päivään asti. Tervetuloa jokainen tänne Näyttelyhallille!

PS. Käykää myös katsomassa ’Luonto antaa, Luonto ottaa’ näyttely Roosin talolla. Edellisessä blogi postauksessa Sara kirjoittikin avajaisista.

Mutta, palataan vielä hetkeksi Hannun tunnelmiin tänne Näyttelyhallille.

Mitä tulee suomalaisiin taiteilijoihin, niin on Hannu itselleni se kaikista mielenkiintoisin ja koskettavin. Olen fani, täytyy myöntää.

Viimeksi kun Hannun näyttelyn näin oli se Galleria Stenmanissa (jonka loppuminen oli todellinen isku) vuonna 2007. Siksi olikin mahtavaa saada uppoutua Leimun maailmaan uudestaan ja mikä parasta saimme Jaanan kanssa vetää koululaisryhmiä! Se on todella harvinaista kun kyseessä on taidenäyttely. Hannun näyttely sopi ryhmien vetoon loistavasti siitäkin syystä, että se on vahvasti henkilökohtaista joten taide oli helppo liittää ihmiseen. Mutta Hannun teokset ovat kuitenkin, miten sen nyt sanoisi… maagisrealistisia ja aiheet kuolemattomia. Tämä antoi katsojalle vapauden tehdä ihan omat tulkinnat.

Me emme niinkään kertoneet ryhmille Hannun taiteesta (koska taide on subjektiivista) vaan paremminkin houkuttelimme heitä ajattelemaan itse. Miettimään, että miksi poika on polvistuneena arkun vieressä? Mitä se ajattelee? Mitä se tekee seuraavaksi vai tekeekö se mitään? Tai kun kyseessä oli ’Vieläkö me tunnetaan’ teos herättelimme lapsien kiinnostusta kyselemällä, että miksi tausta on erilainen pojan takana kuin Hannun itsensä… Jotkut heräsivät, joitakin ei kiinnostanut ollenkaan kuten aina teinien kanssa. Tai paremminkin niin, että sitä kiinnostusta ei saa osoittaa vaikka sitä olisi. Mutta luulen, että kaikki saivat näyttelystä jotain irti.

Tähän loppuun vielä Hannulle sana ja pari

Hannu. 'Nyt minä olen Kapteeni Kid' näyttely on ohitse mutta kerrataan tähän loppuun vielä jonkinlaisena joutsenlauluna, että mitä tämä näyttely merkitsi sulle?

Näyttelyn tekeminen oli tämän hetken kaipausten (lapsuusmuistojen) alitajunnasta esiin nostamista. Olin jo jonkin aikaa kaipaillut näitä lapsuusaikojen tunnelmia -ja nyt se sitten toteutui. Se että hyvällä syyllä (mitä näyttelyn työstäminen on), sain hankkia lapsuuteni

leluja uudelleen, antoi oman helpotuksen. Toki alitajunnan penkominen johtaa väistämättä oman rajallisuutensa kohtaamiseen, mikä ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Taide ei aina tuo lohtua kaikkiin kysymyksiin. Jos bluesin soitto haihduttaisi kaikki murheet, ei sen lajin trubaduureja liiemmälti näkyisi.

Jos näyttelysi olisi jokin levy, mikä se olisi?

Hauska kysymys... Tuota jotain haikeaa ja haaveilevaahan sen täytyis olla. Miles Davisin 60-luvun puolivälistä tai Wayne Shorterin jotain... -Herbie Hancock teki "Speak like a child" levyn vuonna 68. Siinä ainakin teema natsaa kohdalleen. Sanotaan vaikka Shorterin "Speak no evil" ja "Adamsapple" niissä jotenkin ajantaju katoaa ja elämän hallinta putoaa raiteiltaan sen vajaan tunnin aikana jonka albumit kestää.

Päätämme tähän. Kiitos jälleen kerran Hannu.

Lisää Hannun ajatuksiahan voi lukea aiemmin tehdyssä haastattelusta joka myös löytyy täältä blogista.

-Petri Aspvik-

NATUREN GER – NATUREN TAR

Igår öppnades en ny utställning i Rooska gårdens nedre våning. Veikko Vionojas basutställning har för en stund fått ge vika för en intressant utställning av nutidskonst. Det har jobbats intensivt de senaste veckorna med att planera upphängningen och att hänga upp konstverken.

Naturen ger – Naturen tar, är en vandringsutställning som har producerats av Salo konstmuseum och Landsbygdens bildnings- och kulturförbund (MSL). Utställningen behandlar genom nutidskonsten naturens mångfald och kretslopp. I verken undersöks människans relation till naturen: Hur är vi i naturen? Hur forskar vi och iakttar vi naturen och hur utnyttjar vi den? Vad händer då vi går bort och naturen tar sitt tillbaka?

Utställda finns fotografier och installationer av 11 finländska nutidskonstnärer. I verken tar djuren till sig de byggnader som vi har övergett, blickar vi mot den nordiska natthimlen, kämpar vi mot klimatet och naturkrafterna, forskar vi i naturmaterial och funderar på människans behov att begränsa naturen till en kontrollerbar helhet, katalogisera taxonomiskt och bura in.

Utställningens konstnärer är Kai Fagerström och Heikki Willamo, Paavo Halonen, Kalle Hamm och Dzamil Kamanger, Terhi Heino, Jorma Luhta, Tuula Närhinen, Anni Rapinoja, Sanni Seppo och Jenni Tieaho.

Vernissagebesökare i samspråk med konstnär Paavo Halonen i mitten.

Till mina främsta arbetsuppgifter som utställningsamanuens hör självfallet utställningarna. Det är många detaljer att tänka på innan det är dags att ta emot besökarna. Eftersom våra utställningsutrymmen är mycket mindre än den i Salo fick vi planera om utställningen för att passa våra utrymmen. Det var en utmaning att hitta en god lösning men desto roligare är det nu att se på slutresultatet och vara nöjd! Förutom själva arbetet med upphängningen skall inbjudningar till vernissage samt affischer planeras och sänds ut, presstillfälle hållas, annonseringen ordnas osv. Listan kan göras lång. Som tur har jag många hjälpsamma arbetskamrater och får arbeta i team med museimästaren, museivärdinnan och andra.



Öppningstalare Terho Taarna och museidirektör Kristina Ahmas



Det är alltid en spänning i luften inför vernissagen. Hur kommer utställningen att tas emot, kommer det att dyka upp folk till öppningen? Igår var en lyckad kväll med ett fyrtiotal närvarande vi vernissagen som öppnades av Terho Taarna, ordförande för nämnden för kultur- och ungdomsväsendet. Med på öppningen var även MSL kulturdirektör Liisa Heikkilä-Palo samt deras kulturproducent Raija Kallioinen. En av de elva konstnärerna som finns representerade på utställningen, Paavo Halonen har under veckan bott på stadens nya Drake Arts Residence och själv varit med och hängt upp sina konstverk.

Nu hoppas jag att många hittar till Rooska gården och utställningen som verkligen är värd ett besök!

Sara Sarin, tf. Utställningsamanuens

KUJANJUOKSU – Toisenlainen Kokkola kaupunkikierros

Kävimme juuri katsomassa ensimmäisen esityksen Kujanjuoksu kauhukierrosesta joka järjestetään Akkunassa. Täytyy sanoa, että loistava esitys! Yleensä osallistava teatteriesitys -tai miksi sitä nyt sanotaankaan kun katsojat ottavat osaa näytelmään- on ollut kirosana itsellenikin, mutta ei tällä kertaa. Kierros on rakennettu nerokkaasti niin, että katsoja pääsee todellakin sisäään esitykseen, osaksi kauhukierrosta, mutta ilman, että pitää edes puhua mitään. Vain liikkua ja katsoa. Se riittää, sillä tunnelma on loistava. Se vähä mitä itse olen nähnyt Kokkolassa järjestettyjä esityksiä, pieniä ja niitä isoimpia, voin ihan rehellisesti sanoa (vaikka onkin oma lehmä ojassa), että parasta mitä olen Kokkolassa nähnyt teatterin saralla.

Menkää!

Niin joo! Kierros kestää noin tunnin ja tapahtuma paikkana on siis Akkuna, eli vanha tullipakkahuone. Mukaan kerkeää vielä huomenna, eli Keskiviikkona ja myös Torstainakin. Osallistuja määrä on rajoitettu noin 20 henkilöön per kerta (mutta jos väkeä on, niin eiköhän esityksiä tule lisää sen yhden jälkeenkin...) ja alkamisaika on kello 21:00. Kierros siis kuuluu "LOISTAVAA" - lasten ja nuorten kulttuuriviikkoon ja ikärajana esitykselle on 13v, eli ei perheen pienimmille. Esityksen tarjoaa Keski-Pohjanmaan AMK:n esittävän taiteen opiskelijat.

Kuolemisiin!

-Petri Aspvik- 

ps. Kiitos Laurille (kun syöt meidän pullat kun ne kuivuu), Pilville (kun teet maagiset julisteet ihan liian äkkiä. En hyväksy noituutta, mutta tämän kerran), Teemulle (kun annoit Laurille tuoretta pullaa ja tilat käyttöön Akkunasta), kaikille näyttelijöille (öööh, Hail?) ja tietenkin Eero Huimalle jonka keräämiä mittavia tarinoita on käytetty tätä kierrosta rakentaessa. Olet todellakin viisas mies!

ETT konferenssissa

Terveisiä maailmalta! Olin syyskuun lopulla Dubrovnikissa The Best in Heritage Conferencessa. Sain kutsun sen innovatiivisten toimintamallien foorumille, The Creative Forum, kertomaan museomme toiminnasta. Aiheeni käsitteli ETT-toimistoa ja Viisaiden Miesten ryhmää. Konferenssin järjestäjiä olivat mm. Europa Nostra, Unesco ja ICOM.

Konferenssin palautteena ETT ja Viisaat saivat varsin ihastuneen vastaanoton ja malli koettiin innostavaksi ja helpoksi soveltaa myös muissa museoissa. Sen perusteella konferenssin anti oli vahvistunut usko omien valintojen oikeellisuuteen ja valittuun toimintasuuntaan. Näin pienen Kokkolan museotoimi täällä maailmanreunalla onkin kehittämistyössä ihan ajan hermolla!

ETT tarkoittaa Erikoistietotoimistoa, joka sijaitsee museon toimiston suojissa. Sitä ylläpitävät Viisaat Miehet eli paikalliset amatöörit ja intohimoiset historian harrastajat. Nämä henkilöt keräävät tietoaineistoja kukin omilta aloiltaan tietopankkiin, joka on sijoitettu ETT:hen.

Näiden harrastajien toiminta on ollut pitkäjänteistä ja jatkunut jo vuosia. He ovat toimineet viime vuosina myös museon kumppaneina yksittäisissä hankkeissa. Vuosi sitten sovimme yhdessä, että annamme heille selkeän aseman ja nimeämme heidät Viisaiksi miehiksi. Samalla avasimme toiminnalle toimiston museon tiloissa osoittaaksemme heidän roolinsa museon vakiintuneina kumppaneina.

ETT on saanut lisävahvistusta, kun Kokkolan matkailuoppaat ja 1700-luvun tutkimusryhmä halusivat liittyä sen toimintaan. ETT:ssä käy lähes päivittäin joku viisaistamme ja samalla vaihtaa muutaman sanan museon henkilökunnan kanssa. Olemme sopineet, että joka kuukauden ensimmäinen tiistai tapaamme yhdessä kahvihetken merkeissä keskustellaksemme ajankohtaista yhteisistä asioista. Useimmiten istunnot johtavat uusiin kiinnostaviin pohdintoihin tai tutkimuksiin.

ETT on paikka, johon kuka tahansa on tervetullut tutustumaan aineistoihin, jotka nousevat myös virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelta. Kyse on mikrohistoriasta, tarinoista, suullisesta perinteestä, anekdooteista ja kertomuksista alueen tapahtumista, tavoista ja ihmisistä. Tämän aineiston kautta nousee esiin muutakin kuin ”suumiesten historiaa”. Historia ja erityisesti paikallinen historia käsittelee meidän kaikkien jalanjälkiämme ja siksi se on kaikkien yhteinen asia.


Kristina Ahmas

Hannu Leimu haastattelu

Hannun näyttely "Nyt Minä Olen Kapteeni Kid" on parhaillaan nähtävillä K.H. Renlundin Museon Näyttelyhallilla, osoitteessa Pitkänsillankatu 28. Siis Museokorttelissa, eli samassa pihassa missä ovat Lassanderin Talo ja Pedagogio. Vaikka kattoa remontoidaan, ollaan me kuitenkin auki ihan normaalisti! Eli Ti-Pe Klo. 12-15 ja La-Su klo 12-17. Torstaisin Ilmainen sisäänpääsy ja ilta aukiolo klo 18 - 20 ja taas 14.10 Torstai iltana itse taiteilija tavattavissa piirtämisen ja keskutelun merkeissä!

Mutta, itse aiheeseen. Päätin näin näyttelyn alla ottaa asiakseni jututtaa Hannua ja keskustelimme elämästä ja sen loppumisesta. Taiteestakin taidettiin jotain höpistä. Ja tottakai Karatesta. Mutta pidemmittä puheitta, Hannu, miksi sinä olet Kapteeni Kidd?

Minä olen kapteeni Kidd, koska ajan ratas on pyörähtänyt. Lapsuuteni muistorikkain lelu, Matchboxin kapteeni Kidd kolmenkymmenen vuoden takaa, näyttää kasvonpiirteiltään keski-ikäiseltä mieheltä. Ehkä lapsen leikki merirosvonukella pohjautuu aikuisuudesta haaveilemiseen. Se on nyt toteutunut. Minä olen hyvässä iässä oleva aikuinen mies. Myös nuken mukana tulleella tarinalla on jotain tekemistä asian kanssa...

Kuva 'Nyt Minä Olen Kapteeni Kid' näyttelystä - © K.H. Renlundin Museo / Hannu Leimu

Voitko valottaa tarinaa siitä tietämättömille?

Tarinassa merirosvokapteeni nousee kuolleista hoitamaan keskeneräisen asian loppuun. Mielestäni kertomus on kuvaus asenteesta. Periksiantamattomuus ja "vaikka läpi harmaan kiven" tyyppinen ajattelu on välttämätöntä, mikäli mielii taiteessa pärjätä. Kun miettii tarinan kosto teemaa tulee mieleen taiteilijuus yleisemminkin. Olen varma että kaikkiin taiteilijauran alkutaipaleisiin liittyy "vielä minä näytän" tyyppisiä tunteita. Taide on kova laji! Eikä hyväksynnän jakautumisessa taida olla sijaa armolle. Tulos tai ulos asetelma on luonnon valintaa puhtaimmillaan. Asenteella on tosiaan suuri merkitys pärjäämisen kannalta.

Mietin tässä, että kun sanoit aiemmin miten aloitit piirtämisen jo taaperona ja se tekeminen oli silloin varmaan hyvin huoletonta. Vapaata. Ainakin vois kuvitella. Milloin huomasit sitten, että pitää ottaa se "vaikka läpi harmaan kiven" asenne jotta voi pärjätä taiteessa ja miten se on vaikuttanut taiteen tekemiseesi vuosien saatossa?

Itse asiassa taaperona itsekritiikki oli jo tosi kovaa. Ruttasin töitä vinhaa vauhtia roskikseen, jolloin muistan isoäitini parahtaneen, että "älä nyt kaikkea revi!" Niistä jäljelle jääneistä lapsuudenpiirroksista olen hänelle tänä päivänä hyvin kiitollinen!

"Läpi harmaan kiven"- asenne alkoi löytyä, kun 90-luvun puolivälissä aloin päästä kärryille mitä kaikkea muuta taiteen teon lomassa tulisi vielä puuhastella. Anomusten täyttäminen, juryt, erinlaiset taideliitot ja kuppikunnat opettivat että jos uskoa omaan tekemiseen ei omasta takaa löydy, voit alkaa hakemaan välittömästi "oikeisiin töihin". Kaikki näyttäytyi yhtäkkiä erittäin kilpailullisena. 90-luvun puolivälistä lähtien välistä v---tti kuunnella "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan" diiba daabaa.

Mielestäni epäoikeudenmukainen kohtelu syö ensi sijaisesti taidetta kuin yksilöitä. Kuinka paljon hyvää potentiaalia padotaan silkasta kateudesta? Sitä emme saa koskaan tietää. Joka tapauksessa tekijän tulee luottaa tekemisiinsä. Ei kritiikittömästi ja menestyskonseptia muilta hakien/toisten arvovallalla ratsastaen, vaan rehellisesti omaa työtänsä arvioiden. Olen monesti jaellut auliisti teesiäni, "älä ole näkevinäsi teoksissasi jotain sellaista mitä niissä ei ole, vaan ole rehellinen itsellesi". Jos laiskuuden takia joutuu koko ajan puhumaan itseänsä ympäri hyväksymään teoksiansa, ei sellainen voi kantaa pitkälle. Olkoonkin että tänäpäivänä mikä tahansa on taidetta ja voi käydä museoiden yleisavaimesta.

Jos mietitään tuota "kärryille pääsemistä" niin minkälaista se on ollut Kokkolassa se aloittelevan ja sitten myöhemmin jo pitkään taidetta tehneen taiteilijan vaellus?

'Suojellakseni itseäni' - © Hannu Leimu

Aivan aluksi täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että tämän päivän taiteilijoiden tulee tuntea kiitollisuutta sosiaaliturvasta! Nythän on helppo heittäytyä taiteen armoille, kun jonkinlainen leivänkannikka kaapista aina löytyy. Itse nautin työttömyyskorvausta urani alkumetreillä jonkun vuoden ennen kuin pääsin vauhtiin. Toki oli taloudellisesti tosi tosi niukkaa 90-luvun alussa ja itse asiassa vielä puolivälin jälkeenkin. Mutta tällainen työ tuo sisältöä elämään siinä määrin, ettei krääsäkasasta pääse tuleen pakkomiellettä. Lähdin siis matkaan "teen tämän joka tapauksessa" asenteella. Uskon että useilla taiteilijoilla saattaa olla sellainen tunne, että hyvää kyllä olisi jaettavaksi, mutta aina se menee kollegan laariin ja vieläpä väärin perustein. Itse olen näitä tunteita myös saanut matkan varrella käsitellä yllin kyllin. Ja sellaisiinkin tilanteisiin olen ajautunut, jossa toinen asiantuntija toteaa että "sua ois kuulunut tukea jo kauan sitten" ja toinen taas moittii näyttöjen vähäisyydestä. Vaikka olis taloudellisesti riippumaton ja jaossa olis itselle pelkkää kunniaa, saattais se tiiviste savuta aina aika ajoin siltikin.

Kukapa ei haluaisi ponnisteluilleen hyväksyntää.

Mutta... siitä kokkolalaisuudesta sitten. Onhan se jo monen tiedossa, että Kokkolan taidekentältä löytyy näitä kalanperkausraudalla silittäjiä... Jokainen saa toki tykätä millaisesta taiteesta haluaa, ei siinä mitään. Joka tapauksessa asiat kuitenkin aina järjestyvät, kun vain muistaa laittaa vaikeudet oikeisiin mittasuhteisiin. Ellei näin osaa tehdä, ei tässä bisneksessä kestä viikkoakaan.

Tänä päivänä en tee oikeutta, jos alan moittimaan olosuhteita. Muistaa vain, ettei tule kiitokselle liian persoksi. Parasta kait pitäisi olla se ainutlaatuinen tunne, kun kokee että juttu meni niin sanotusti tuubiin. Ja kehtaa näytekuvia paiskata vähän kauemmaksikin.

Kehtaa todellakin. Ja jos ajatellaan tätä Kapteeni Kid näyttelyä, niin on se ainakin omasta mielestäni tosi onnistunut kokonaisuus. Mukavaa kun saa nähdä taidetta missä kokee sen kosketuksen niihin asioihin mitä itekkin on miettinyt. Elämän hetkellisyys, meidän ihmisten luonnolliset halut ja vietit ym. Ja se fiilis on muutenkin sellainen, miten sen nyt sanois... Primitiivinen mutta kuitenkin rakastava. Ainakin omassa päässäni sellainen muodostuu siittä hyväksynnästä kun tajuaa, että me kaikki kuollaan ja kuitenkin se on ihan OK, tai se vaan on hyväksyttävä.

Onko sulla samoja fiiliksiä näissä teoksissa vai oonko hakoteillä?

Et ole todellakaan hakoteillä. Tästä näyttely kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mitä tulee kuolemaan, niin se on itselleni todella vaikea pala nieltäväksi. Tietoisuus päivien vähyydestä vaatii asennoitumista päivittäin. Vanhan ihmisen lähellä eläminen piirtää tulevaisuudenkuvan aika synkähköksi. Tulee useasti mietittyä kuinka hyvässä vedossa itse on kun 94 vuotta on mittarissa (kuten rakkaalla isoäidilläni). Kuinka monesta itselle intohimoisesta asiasta joutuu aikojen saatossa luopumaan. Ihan vaan esimerkkinä saxofoni - se on todella fyysinen soitin. Rakastan sen ääntä ja ajatus etten pystyisi sitä parina viimeisenä vuosikymmenenäni enää soittamaan ahdistaa!

Mainitsemasi primitiiviset tunteet, aggressio ja pelotkin ovat todella tarpeellisia jotta elämä olisi täysipainoista. En missään nimessä haluaisi vajota johonkin ikuiseen rauhallisuuteen ja tyytyväisyyteen. Nautin siitä tunteesta kun viha laantuu. Esimerkiksi kun säkin hakkaaminen loppuu on todella helpottunut fiilis. Kiehuminen on tavallaan siis tosi tyydyttävää. Toki jos ei aggressioita osaa kanavoida muuten kuin väkivaltaisella käyttäytymisellä niin silloin on iso ongelma!

Kuolemasta vielä sen verran, että eräs itseäni vanhempi ihminen kerran totesi, – "kuolema on elämälle niin vierasta kun elämä vaan pyrkii koko ajan jatkumaan ja eteenpäin".

Niinpä... Säkin hakkaamisesta tuli mieleen karate. Voitko valottaa ihmisille sun karate historiaa.

Koivuhaassa ilman taustajengiä kasvaneelle naperolle itsepuolustuslaji oli luonnollinen valinta. Myös koulumaailmassa pojat käy kedolla koittamassa aina välillä. Uskoin karaten antavan avuja neuvotella "viittomakielellä" kun verbaalinen kanssakäynti loppuu. Lapset on lapsia ja niiden nahistelu on kuitenkin niin leikinomaista. Aikuisiällä en muista koskaan tarvinneeni itsepuolustustaitoja nahkani suojelemiseksi. No ehkä jotain pientä oli, muttei mitään kovin suuria sankaritekoja. Suoritin mustanvyön vuonna 91 ollessani 22 vuotias. Laji imaisi mukaan siinä määrin että karaten ja taiteen jälkeen koululla ei ollut enään olennaista merkitystä. Lukiosta lintsailu sai trakikoomisia piirteitä välistä. Joka tapauksessa karate jäi sitten melko pian mustanvyön suorittamisen jälkeen kun musiikki tuli elämääni. Kaipaan karate aikoja ja on hienoa joskus aina nähdä paikallisia senseitä (opettajia) kaupungilla.

Taiteessa suoraanhan se karate tausta, tai muuten sellainen meininki, näkyy sun 4 teoksessa "Identtiset" missä kahdessa vedät itseäsi turpaan ja kahdessa muussa haetaan sitä liikettä, fiilistä. Ovatko ne taulut toiveita, tavoitteita, vai jo ilmenevää fiilistä, kykyä joskus tehdä näin?

'Identtiset' 2007-2008. .65 x 140 - © Hannu Leimu

Identtiset teos syntyi saumaan jossa kaikenlaista pientä takapakkia oli tarjolla. Joten ajattelin eläytyä vastapuolen tunteisiin tällaisella ruumista irtautumiskokemuksella ja liittyä rinkiin mukaan tyyliin -vedetään sitä Hannua kuonoon nyt oikein kunnolla! Potkitaan sitä paskaa kun se lopulta maassa makaa, jne. Eli lievästi absurdi tausta-ajatus oli teoksen taustalla. – Mutta... on siinä sitten sellaista syvempääkin symboliikkaa mukana. Nimittäin teos ottaa kantaa yleisellä tasolla ihmisten toisiaan tuhoavaan käyttäytymiseen. Sodat, kaikenlainen alistaminen ja taistelu pienissä ja suurissa asioissa väsyttää meidät lopulta. Ei jaksa enään innostua maailmassa jossa vieruskaverin tuki on jotain muuta kuin auttavaa tukea. Toki asetelmaan "kilpailemassahan täällä ollaan" tottuu tai pitäisi tottua ajan oloon, mutta kun ei. Välistä tuppaa väsyttämään syvemmältä. Identtisyys (ulkonäölliseltä kantilta katsottuna) teoksessa kertoo ihmisten olevan samanlaisia pakkauksia. Kysymys kuuluukin, -miksi satuttaa toista olentoa joka on niin samanlainen ja lähellä itseä?

Toinen merkitys teokselle löytyi kun yhdistelin 4 taulun kamppailusarjan eroottiseen lisääntymis-sarjaan. Silloin ottelijat vertautuivat soidinkamppailijoihin joista paras pääsee jatkamaan sukua. Siinäkin teoksessa sama ulkonäkö ottelijoilla kertoi kaikkien urosten olevan pohjimmiltaan kilpailijoita keskenään ja kamppailuvietin vallassa.

OK. Ensinnä; miten ihmiset suhtautu suhun kun olit taiteilija mutta kuitenkin karateka? Pidettiinkö sitä ristiriitaisena? Ja sitten toiseksi; miten ihmiset suhtautuu sun töihin joissa on naisten alastomuutta ynnä muuta? Nähdäänkö se seksistisenä vai huomataanko siellä myös se luonnollisuus mihin pyrit? Siis juuri ihmisen vietit esim. jotka vain ovat mitä ovat, ei muuta.

Kuva 'Nyt Minä Olen Kapteeni Kid' näyttelystä - © K.H. Renlundin Museo / Hannu Leimu

Toki urheilun harrastaminen käy käsi kädessä taiteiden kanssa. Molemmathan ovat kulttuuria! No okei, ehkä treenikaverit piruilivat näille "sivistyneille taipumuksilleni" mutta huumori kuuluu elämään.

Seksuaalisuus sitten. Jaa-a... ensinnäkin en koe kauppaavani mitään kertakäyttöpornoa. Kuitenkin on niin että, ellen kokisi suurta vetoa seksiin, en usko että töissäni olisi ajoittain niin vahva eroottinen lataus. Luonnonkansojen keskuudessa ei paljon genitaalialueita peitellä. Vaan joidenkin tutkijoiden mukaan kansojen olemista leimaa lämminhenkinen eroottinen leikki. Meillähän ihmisvartalo on piilotettu samaan tapaan kuin kuolema on siivottu pois silmistämme. Joten suhtautuminen seksiin on jollain lailla ehkä vähän yli jännittynyttä.

Jos palataan kuolemaan ja kaikkeen sen ympärillä niin onko se aina ollu sun taiteessa läsnä? Miksi?

Kait kuolema on jollain lailla keikkunut teoksien taustalla alkuajoista lähtien. Sen jotenkin tuntee erityisenä tunteena kun valmistuu teos, jossa ei ole kuolemaa millään lailla osallisena. Sehän on kuitenkin ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus tuo tietoisuus päiviensä rajallisesta määrästä. Monesti katselen hivenen kadehtien kaksivuotiasta poikaani, joka ei vielä rasitu tästä tietoisuudesta. Miten onnellinen hän onkaan sillä hetkellä kun hänellä on hyvin asiat eikä mikään harmita.

Miten muuten omat lapset suhtautuu taiteeseen missä on vahvasti esillä kuolema? Miten aattelet, että ne näkee isin?

Siinä herkässä iässä, kun kuolema alkaa askarruttamaan lasten mieltä, on selvää, että teokset jotka kuolemaa käsittelevät, vaativat selittämistä. Meillä homma hoituu "taivaassa kaikki kohtaavat uudelleen" tyyliin. Isän rooli on vahvan auktoriteetin hommaa, joten vastuu lasten tunteista on suuri. Täytyy pitää tarkasti huoli ettei mitään suuria pelkoja jää mieltä painamaan.

Sanotteko sen "taivaassa kaikki kohtaavat uudelleen" siksi, että uskotte vahvasti siihen vai onko se selitys siihen asti kunnes lapset itse alkavat kyseenalaistaa ja kysellä elämästä?

En usko mihinkään yliluonnolliseen, kuten veden päällä kävelyyn jne. Näkemykseni kuoleman jälkeisestä ajasta on tajuttoman lohduton. En edes keksi miten kuvailisin sitä! Täytyy vain toivoa että oman hetken lähestyessä olisi jotenkin henkisesti valmis väistämättömään. Lapsille luonnollisesti toivoisin parempaa mielenrauhaa tämän asian suhteen. Ehkä uskonnot ovat yksi ratkaisu pulmaan.

Mutta kuitenkaan omassa taiteessas et oikeastaan ilmennä tätä uskonnollisuutta muuta kuin ehkä jonain puolittaisina viittauksina (kyyhkyset, jos ne halutaan liittää siihen). Ja jos ajatellaan, että kuitenkin sun taiteessa on tosi vahvasti esillä nämä kaikki teemat mitä ihmiset uskonnoilla yrittävät ratkaista (kuoleman pelko, ihmisyys ja sen tarkoitus), niin miksi se yksi ”ehdotettu ratkaisu” ei ole löytänyt tietä sun taiteeseen?

Eli jos mietin ihan pikaisesti omalta kannalta tätä ja sun taidetta, on se fakta, että kaikki kuolemme myös vapauttavaa jollain tavalla. Kuten sun taiteesikin. Tai sen kuoleman tiedostaminen, hyväksyminen ja sen jälkeen tuleva rauhallisuus ja nykyhetkeen keskittyminen (viittaan tällä sun hautuumaa kävelyhetkiin). Se on konkreettista ja realismiin tukeutuvaa. Eli ehkä sulla on jo ratkaisu tähän pulmaan omassa itsessäsi?

Nyt puhutaan ns. "ISOSTA PULMASTA" johon ei ratkaisua taida löytyäkään. Ratkaisu pulmaamme olisi elämään kyllästyminen totaalisesti, mitä en usko kohdallani koskaan tapahtuvan! Olen aina ollut utelias ja elämänjanoinen heppu, jolle tämä todellisuus kaikkine puutteineenkin on äärettömän kallisarvoista. Kun aiheesta on tullut tähän ikään mennessä jo useasti keskusteltua eri yhteyksissä, olen joskus tokaissut, että haluaisin elää ikuisesti vaikka kovissa tuskissa kieriskellen. Tiedä sitten miten sellaisessa tilanteessa motivaation kävisi. Joka tapauksessa juttu on niin, että taiteilijuus vaatii tulisesti innostuvaa luonteenlaatua ja sen kylkiäisenä vain tulee tämä sammumaton rakkaus elämään.

Mikä sun teos omasta mielestäsi viestittää parhaiten tätä rakkautta elämään ja mitä luulet, että mitä maalausta tai veistosta satunnainen katsoja pitäisi sellaisena?

'Isoisoisä' - © Hannu Leimu

Jaa-a, hyvä kysymys. Teoksessani "Isoisoisä" tyttäreni kampaa pehmoleluaan ja hänen selän takanaan on oman isoisäni kallo. Rakastan lapsiani mielettömästi ja isovanhemmat isäni puolelta ovat alinomaan mielessäni. Se voisi olla oma valintani. Teoksessa on haikeutta kun tyttäreni ei koskaan nähnyt vaariani. En kyllä nähnyt häntä itsekään riittävästi kun olin vielä nyytissä kun vaari kuoli. Mutta, isoäitini kertomusten kautta olen oppinut vaariani tuntemaan. Itse asiassa rakkaus elämään voisi olla voimakkaimmillaan juuri kaipauksen hetkellä. Joku elokuvaohjaaja sen sanoi, että todellinen romantiikka syntyy menetyksestä. Ei yhdessä olosta. Rakkaus elämään ilmenee mitä suurimmassa määrin mielestäni juuri kaipauksessa toisen luokse.

Se, mikä teokseni voisi olla katsojien mielestä parhaiten rakkautta elämää kohtaan ilmentävä, on vaikea kysymys jo tuotantoni laajuudenkin tähden. Yksityisissä kokoelmissa on paljon teoksia joita en kykene enää palauttamaan mieleeni. Mutta... Kokkolan yliopistokeskuksen uusi teos voisi olla veikkaukseni jos jotain pitää valita.

Miten se Yliopisto projekti sai alkunsa ja mitä siellä nyt on?

Otimme yhteyttä yliopistokeskukselle ja tarjosimme sinne suunnittelemaani ideaa johon he tykästyivät heti. Kun kaupungin kanssa oli päästy hankintapäätökseen aloin toteuttamaan teosta tämän vuoden helmikuussa. Teos valmistui noin 5 kuukauden ponnistelulla. Maalaus-sarja esittää ilmaan kohoavia lintuja. Suuret naisen kädet vapauttavat lentoon pikkulintuparven, joka kohoaa korkeuksiin. Seinän korkeus, noin 13 metriä, oli varsinainen haaste. Teos symbolisoi yliopistokeskuksen opiskelijoilleen tarjoamaa nostetta ja kohottavaa vaikutusta. Sehän on oppilaitoksen tehtävä. Antaa uusia eväitä ja mahdollisuuksia kokeilla jotain uutta elämässään.

Ja kans Vaasaan sait ison teoksen ulkoilmaan. Miten teoksen -joka on niin avoimella paikalla ja kaikkien nähtävillä työstäminen erosi muista veistoksista mitä olet tehnyt?

Teos 'Auringon lapsi' Vaasan Yliopistotalon Domus Bothnician aukiolla

Eihän taiteellinen kunnianhimo sais vaihdella kohteiden välillä. Mutta... pakko myöntää, että onhan se suuri vastuu kun teos jää sinne ikuisiksi ajoiksi. Enemmän stressiä liittyy megaprojektiin tietyllä lailla -se on selvää. Täytyy vain muistaa, että kaikkia ei voi miellyttää ja kritiikkiä tulee kaikesta mitä teet joka tapauksessa.

Tottahan tuo. Tähän loppuun vielä. Mitä neuvoja antaisit aloittavalle taiteilijalle tai aloittelevalle Hannu Leimulle joka oli noin 20-v ja päätti, että taiteella hankkii leipänsä?

Sanoisin aloittelijoille että jos koet työsi "missiona" niin -TEE SE! Elämä on niin lyhyt, että on aivan sama miten asiat loppupeleissä menee. Pahinta on harmitella tervakartanon kiikkutuolissa tyylin "meinasin sanua". Ei kannata pelätä, että satsaus ei maksa itseään takaisin. Sitä palkintoa mehevimmillään on kuitenkin se itse tekeminen!

Kiitos haastattelusta

Kiitos itsellesi

-Petri Aspvik-

Tutkimuksen imua

Ensi vuoden 2011 yksi mielenkiintoisista teemoistamme on keskiaika Kaarlelassa, teemavuosi on näin ollen vuosi 1511. Kokkolan kaupunkia ei vielä ollut tuolloin olemassa lähes sataan vuoteen, mutta asutusta alueella kylläkin oli. Miksi sitten 1511 vuosi kiinnostaa?

Itsenäisen Kaarelelan seurakunnan perustamisesta tulee ensi syksynä kuluneeksi 500 vuotta. Haluamme sen puitteissa nostaa esiin teemoja alueen keskiaikaisesta elämänmenosta.  Kyse on katolisen ajan elämästä, joka poikkesi jo lähtökohdiltaan nykyisestä maailmanmenosta mitä suurimmassa määrin. Toteutamme aiheesta teemapäivän 3.9.2011 yhdessä Kokkolan seurakuntayhtymän kanssa.

Tutkijamme Tero Kangas on työstänyt aihetta jo keväästä asti. Pohdimme aihetta aika ajoin myös yhdessä ETT:n viisaiden miesten kanssa ja esiin nousee uusia tietoja, tarinoita ja aineistoja. Tutkimuksen etenminen innostaa koluamaan läpi karttoja, kirjoja, asiakirjoja ja arkistoja. Nyt alkaa jo vaikuttaa siltä, että jonkun olisi syytä lähteä kahlaamaan Vatikaanin arkistoja - keskiaikaisen kirkkolatinan taitoiset ilmoittautukoot talkoisiin! Ehkä emme ole ihan vielä näin syvällä ... mutta ainakin melkein, tutkimus on imaissut meidät kaikki mukaansa.

Kristina Ahmas

KIVIKAUSI KIINNOSTAA

Kävin tuossa alkuviikosta Halkokarin koulussa kertomassa viitosille Keski-Pohjanmaan kivikaudesta. Katselimme kuvista millaisia jälkiä kivikautiset ihmiset ovat jälkeensä jättäneet ja miten näitä jälkiä (muinaisjäännöksiä) voi löytää vielä tänäänkin vaikkapa marjareissuilla. Yritimme myös tulkita miten ja mihin tarkoitukseen erilaisia esineitä kuten pallonuijia, reikäkiviä ja savisia ihmishahmoja (savi-idoleita) on käytetty. Todella hienoja tulkintoja ja ideoita nousikin esille, samoin vaikeita kysymyksiä, jotka antoivat museolehtorille mietittävää! Kivikausi kiinnostaa selvästi!
Ensi viikolla lähdemme Isonkylän koululaisten kanssa aikamatkalle Roosien aikaan 1800-luvulle ja Halkokarin kuutosten kanssa tutustutaan rautakauteen ja keskiaikaan mm. musiikkia kuuntelemalla ja pelaamalla Kubbia (keskiaikainen joukkuepeli).
Loppuvuosi onkin sitten museopedagogian osalta taidepainotteinen. Luonto antaa - luonto ottaa -nykytaiteen näyttely avataan 4.11. ja seuraavalla viikolla alkaa näyttelyyn liittyvä taidepaja, jossa opettajana toimii kuvataiteilija Niina Rintala. Paja on suunnattu päivähoidolle ja kouluille. Ilmoittautumisia on tullutkin jo mukavasti, mutta mukaan mahtuu vielä! Ilmoittautua voi museoemäntä Jaana Torikalle, puh. 044 7809477, jaana.torikka(at)kokkola.fi.

Kannattaa käydä katsomassa näyttelyhallilla Hannu Leimun näyttelyä "Nyt minä olen kapteeni Kidd". Upea näyttely, tulee itselläkin lapsuusvuodet mieleen! Hannu kertoo näyttelystään ja opastaa museovieraita luonnosten piirtämisessä torstaisin 30.9, 7.10. ja 14.10 klo 18-20. Menkääpä mukaan!

Lauri Skantsi

Syysmarkkinat - Höstmarknaden

”- Kokkolan syysmarkkinoilla, wiime Syyskuun 27 ja 28 p:nä, oli tawallisuutta ollut hywin paljo roska wäkeä, joka tämmöisiä tilaisuuksia käyttää joutilaisuuteen, joupumukseen, rumaan parkumiseen, hewoistensa ilettävään rääkkäämiseen jne. Parempi wäestö surkuttelee syysmarkkinoiden tuloa ja soisi ne lakkaamaan, kuin ne kuitenki todella owat nuorisolle pahuuden ja pahain esimerkkien kouluja, ja kuin kuitenki ne tawarat, joita niihin kuletetaan, saataisiin yhtä etuisasti myydyiksi ilman markkinoitaki. Tawarat oliwat seuraawissa hinnoissa: rukiit 4 r. ja 4 r. 40 k., ohrat 3 r. ja 3 r. 40 k., kaurat 1 r. ja 90 k. ja 2 r. tnri; woi 3 r. leiw.; suolattua silakkaa 2 r. 10 ja 2 r. 25 k. nelikko; lehmät 10 ja 12 r. sekä työhewoiset 20 ja 25 r. Kaikessa kaupanteossa ilmoitiksen paha rahan wähyys. – Hirmuinen tapaus sai nämäki markkinat merkillisiksi. Kaksi nuorukaista, talollisten poikia kumpiki Lohtajasta, tullen klo 3 ja 4 wälillä jpp. wastatusten kaupungin suurimmalla kadulla, riitaantuiwat, jolloin toinen löi kumppaliansa puukolla rintaan, jotta tämä hermotoinna kaatui kadulle eikä ollut wakuutta, jos hänestä lasaretissakaan enää miestä saadaan. Murhaaja pyrki pakoon waan saatiin kiini ja istuu nyt kaupungin wankihuoneessa. ”

K – s – g (Wib.)


   

Syysmarkkinat Kaarlelan kotiseutumuseolla 18.9.2010



Suometar-lehden mukaan Kokkolassa järjestettiin syysmarkkinoita ainakin jo 1859. Silloin meno oli raisua ja väkivaltaistakin. Markkinoilla myytiin ruista, kauraa, ohraa, voita, suolattua silakkaa ja lehmiä sekä työhevosia. Suomen markkaa ei vielä ollut, kauppaa käytiin Venäjän ruplilla ja kopekoilla.

Kaarlelan kotiseutumuseon syysmarkkinoilla18.9.2010 oli onneksi rauhallisempaa. Museopihan markkinaperinne aloitettiin jo viime vuosituhannella, 1990-luvun alussa eikä kukaan voisi kuvitellakaan tuollaista menoa nykyisillä markkinoilla.

Tuotteet ovat osittain muuttuneet, ainakin monipuolistuneet. Hevosilla ja lehmillä ei käyty kauppaa, mutta monet maan antimet; juurekset, marjat, omenat ja muut tuotteet vaihtoivat omistajaa. Käden töitä arvostetaan nykyään eri lailla. Enää eivät puikot kilise joka talossa. Syysmarkkinoilla oli mahdollisuus täydentää villatuotteiden varastoa talven varalle. Markkinoilla silmä sai levätä monenlaisissa kauniissa kädentöissä ja taiteessa.

Yhtään hevosta ei nähty, mutta ponilla saivat lapset ratsastaa. Aurinkoisena päivänä väki viihtyi markkinoilla. Lohikeitto ja kahvi maistuivat hyvässä seurassa tunnelmallisessa tuvassa.

Vuoden päästä syysmarkkinat ovat Kaarlelan kotiseutumuseolla lauantaina 17.9.2011. Tervetuloa!

Merja Passoja



Karlebyhembygdsmuseéts höstmarknad 18.9.2010
 
 
 
Enligt Suometar tidskrift ordnades höstmarknader i alla fall redan år 1859. Då kunde marknadsdagen vara både bråkig och tom våldsam. Det förblir en gåta om mannen, som hamnade på lasarettet pga knivhuggning på marknaden, klarade sig. Till salu fanns produkter som råg, havre, korn, smör, saltad strömming och även kor och hästar. Finska marken fanns inte ännu på den tiden utan man handlade med rysk rubel och kopek.
 

Karleby hembygdsmuséts höstmarknad 18.9.2010 skedde som tur i lugnare stämning. Muségårdens marknadstradition startades förra årtusendet, i början av 1990-talet och ingen skulle kunna föreställa sig dylika incidenser på nutidens markanader.

Produkterna har till en del förändrats och blivit mångsidigare. Affärer görs inte mera med kor och hästar, men många nyttiga jordbruksprodukter fanns att köpa; rotsaker, bär, äpplen och andra naturprodukter böt ägare. Hantverk värdesätts på ett annat sätt nuförtiden. Stickstickornas klang ljuder inte idag i varje hem. På höstmarknaden kunde man passa på och fylla på ylleförråden för kommande vinter. Marknadsförsäljarna erbjöd även vackra hantverk och konst till försäljning.

Hästar såg man inte till, men barnen kunde få en ridtur på en ponny. På den soliga marknadsdagen trivdes folket. Laxsoppan och en kaffetår smakade i gott sällskap i den stämningsfulla storstugan.

Följande höstmarknad ordnas nästa år, lördagen den 17.9.2011. Välkommen!

Monica Witting-Kangasniemi

Palveluiden kehittämisen ja brändin parissa

Poikani totesi joskus ollessani museopajalla opettamassa, että "Äiti ei tämä oikeestaan oo ees työtä kun tämä on liian kivaa". Eli museolla voi siis olla todella mukavaa, jopa työntekijällä.

Muotoilijan toimenkuvaan museolla voi kuulua hyvin monenlaisia asioita, kuten tässä parin vuoden kuluessa olen ehtinyt huomata. Aloitin vierailevana museopajojen ohjaajana ja tällä hetkellä teen lähinnä palvelumuotoilua ja brändin suunnittelua. Toimenkuvani on muuttunut vierailevasta museopajan opettajasta projektityöntekijäksi. Olen kehittämässä K.H.Renlundin museon alaisuudessa toimintaansa aloittevan ITE-museon palveluita ja brändiä. Eikä tämäkään työ kovin tylsää ole...

Palvelumuotoilu kuulostaa terminä vieraalta useimmille, joten selvennänpä sitä hieman. Palvelumuotoilussa on yksinkertaisesti kyse siitä, että suunnitellaan palveluista mahdollisimman selkeitä, kiinnostavia ja toimivia kaikkien osapuolten kannalta. Asiakaspalvelu ja palveluiden ajatteleminen asiakkaan kannalta ovat jo varsin yleisiä käsitteitä. Palvelumuotoilussa huomioidaan vielä laajemmin koko palveluketjua, eli siis kaikkia henkilöitä, jotka ovat tekemisissä palvelun kanssa. Palvelun tulee olla siis toimiva ja kiinnostava myös työntekijöiden ja koko organisaation kannalta, ei vain asiakkaan. No, siinä onkin urakkaa kerrakseen.

Jos ITE-taide ei ole vielä tullut tutuksi, niin käy tutustumassa ITE-taiteen perusnäyttelyä Pedagogiossa Museokorttelissa!

Niin ja siitä brändistä lisää sitten toisen kerran.

Johanna Hautamäki

Kokouksia ja kehittämistä

Syksy on museossa kiireistä aikaa. Oman työni osalta tulevan vuoden budjetin tekeminen ja hiominen on vienyt paljon työaikaa. Toissalta on vahdittava tämän vuoden toteumaa, sekä toiminnallista että taloudellista. Niiden tiimoilta riittää kokouksia ja neuvotteluita. Itse asiassa kokoustelu on yksi oman työni keskeisiä sisältöjä, mutta ei se kuitenkaan turhaa ole, vaikka voikin siltä kuulostaa. Asiat etenevät, sovitaan vastuista ja sitoudutaan päätöksiin.

Onneksi ilmassa on myös kehittämisen tunnelmaa, on monia uusia asioita ja ajatuksia, joita on vietävä eteenpäin. Mielen päällä on monta innostavaa ideaa ja tavoitetta tulevalle ja tuleville vuosille. Niistä yksi on afrikkalaisen taiteen näyttely museossamme osana ARS11 kokonaisuutta KIASMAn kumppanina. 

Ensi viikolla museomme saa näkyvyyttä kun lähden Dubrovnikiin kertomaan The Best in Heritage Conferencen globaalille osallistujajoukolle siitä, miten me K.H.Renlundin museossa toimimme. Creative Heritage Forum haluaa kuulla "Viisaista miehistämme" ja ETT-toimistosta! On hienoa päästä esittelemään kehittämäämme toimintamallia.

Näyttelyrintamalla saimme juuri kesänäyttelyn purettua ja alamme rakentaa uutta. Tällä kertaa esittelemme taitelija Hannu Leímun taidetta. Leimu tutkii töissään rohkeasti useimmiten omaa elämäänsä, niin on myös nyt. Hannu Leimu on lupautunut kävijöiden ohjaajaksi ja näyttelyn yhteydessä on mahdollista piirtää muutamana iltana taiteilijan opastuksella.

Muistutan lukijoitamme vielä siitä, että museon näyttelyiden avajaiset ovat kaikille avoimia tilaisuuksia, tervetuloa joukolla torstaina 23.9.2010 klo 18.00 näyttelyhalliin Hannu Leimun näyttelyn avajaisiin.

Tulkaa museon!

Kristina Ahmas

Museolla puretaan!

Ilmaa tuli, että pysty hengittämään veden alla

Huomasin eilen toistelevani tätä lausetta. Se on varmaan pysyvästi iskostunut tajuntaani. Niin käy kun kuuntelee neljän kuukauden ajan samaa äänimaailmaa. Jotkut kysyvät, että eikö mene järki kun kuuluu repeatillä samaa ja ainaa vaan samaa puhetta? Ei mennyt yhtään enempää. Sitä oppii ajan myötä siirtämään sen kaiken taka-alalle. Sopeutuu. Kirja käteen, tune in, drop out. Hail Carl Sagan

Niin joo, anteeksi päämatkailuni ja epäselvyyteni! Kyseessähän on tietenkin meidän merihistoriallisen näyttelyn filmissä oleva hetki jossa yksi merisaukoista kuvailee sukeltamisen ensi askeleita sanomalla juuri Ilmaa tuli, että pysty hengittämään veden alla.

Mutta se on historiaa (pardon the expression) koska vuoden 2010 isoin näyttelymme "Herra kapteeni, siellä se on!" on paketissa ja katseemme on jo seuraavassa näyttelyssä. Mutta siihen on vielä matkaa jonkin hetken verran. Purku on käynnissä. Tai itseasiassa se on jo lopuillaan kuten näette kuvasta

Kuten aina, on se purkaminen paljon nopeampaa kuin pystytys. Pystytykseen meni muistaakseni jotain kolmisen viikkoa. Pitkiä päiviä ja nopeita päätöksiä. Purkamiseen taas vuorostaan vain jokunen päivä. Ja en tiedä mikä on yleinen käsitys mutta pystytys ja purkaminen (ainakin historiallisissa näyttelyissä, taiteessa ehkä taiteilijat mukana) on täysin museon työntekijöiden harteilla. Eli ei ne 100kg ilmapumput tai yli 2 metriset lasivitriinit tule sinne tilaan tai lähde sieltä tilasta itse kävelemään vaan ne on kannettava ensin varastolta ulos, sitten rekkaan, ja sitten sisälle, ja kun loppu on tullut näyttelyn pulssille, niin taas ulos, sitten rekkaan, rekalla ajettava varastolle ja siellä kannettava 50 metriä pitkää käytävää varasto tilaan. Ja parhaimmillaan, tai pahimmillaan, tämä käytävän päästä päähän ravaaminen toistetaan monia kymmeniä kertoja. No, ainakin kunto kasvaa ja kantti kovenee. Läppä lentää, linnut laulavat...

Jos muistelen vanhoja kuten museossa on tapana (dah dum cha! "huono komiikka rumpu") niin Roosin, Pedagogion ja Lassanderin talojen uusien näyttelyiden pystyttäminen on kyllä ollut pahin rupeama. Siinä sitä tavaraa riitti kymmeniä rekkalasteja ja tietenkin kaikki oli kannettava ja pystytettävä itse. Ja tietenkin jokaista näyttelyä edeltää se suunnittelu mikä vie paljon aikaa. Mutta, past is past, nyt on tämä hetki.

Ja seuraavana hetki tuo meille Hannu Leimun näyttelyn nimeltään "Nyt minä olen Kapteeni Kid" jonka avajaiset ovat siis 23.9 ja jossa alustavien tietojen mukaan paneudutaan ihmislapsen lapsuuteen ja siihen miten me kaikki voimme kasvaa erilleen kun lähdemme seuraamaan saatuja signaaleja, niitä mitä ilma meille kuljettaa. Kyllä, mitä ilma kuljettaa...

Da da da DUUUUUUUUM!



-Petri Aspvik-

Syysmarkkinat Kaarlelan kotiseutumuseolla Kokkolassa / Höstmarknad vid Karleby hembygdsmuseum 18.9.2010

Tervetuloa takaisin töihin!

Hikiset sormenpäät luistelevat näppäimistöllä ja vesinoro valuu pitkin selkää. Kilpajuoksua aikaa vastaan, että ehtii jalkapallon MM-finaalia katsomaan. Viimeinen työpäivä ennen lomalle lähtöä ja helle uhkaa lamauttaa aivotoiminnan kokonaan. Näkemiin Lapin esiselvityksen muutosanomus, ITE-museon toimintasuunnitelma, samoin tulevan kalevalaisaiheisen näyttelyn kuljetuslistat! Taakse jäivät hienot näyttelynavajaiset Bratislavan kansallisgalleriassa, jossa esiteltiin kaksi suomalaista ITE-taiteilijaa. Toisen niistä eli Ullakaisa Kaarlelan teoksia on nähtävillä Pedagogiossakin. Tervemenoa katsomaan! Kaarlelan kuvakirjontatöissä näkyy elämä ”Euroopan hulluimmassa huushollissa”, kuten taiteilija itse asian ilmaisee.




Muutamaa ukkoskuuroa, lukuisia hellepäiviä ja paria syöksyvirtausta myöhemmin kapuan neljä kerrosta ylös; toimistossa odottavat kesäkuun toimiston muuton jäljiltä tyhjät muuttolaatikot. Täydennystä pitää hakea vielä kerran ja kavuta portaat laatikoiden kanssa ylös ja alas, koska hissi käy vain virka-aikaa. Sähköposti ja allakka toivottavat myös tervetulleeksi.



Lomalla ollessa on tapahtunut paljon, kun muut ovat ehtineet puurtaa jo viikon kaksi. Hankesuunnitelmaa ja anomusta pukkaa ITE-museon kehittämiseksi. Pikaista kommentointia tarvitaan. Gallen-Kallelan museoon avataan 9.9. ITE – kalevalainen mielenmaisema –näyttely ja minut on nakitettu kuljetusjärjestelijäksi. ITE kohtaa museon taas jälleen kerran ja senttimetrejä, grammoja ja kuvia tarvitaan. Yritä siinä selittää museoammattilaiselle, ettei ITE-taiteilijoiden teoksia ole dokumentoitu kuin murto-osa. Lisäksi uusia tulee koko ajan ja vanhoihinkin saatetaan tehdä muutoksia. Miten me pysymme kaikkien suomalaisten itseoppineiden perässä. Helppo se on hallinnoida kokonaisuutta, joka on siinä omien siipiensä suojassa. Epäreilua! Langat soivat kuumina soitoista kuljettajille ja taiteilijoille. Päälle vielä paperityöt. Onneksi kollega Kaustiselta lupasi hakea Ruukista erään maalauksen, kun on matkalla viikonlopun vietosta. Eräät pienoisveistokset kävin itse hakemassa Kalajoelta, kun olin pojan pelireissulla. Kulttuurityö on!



Sain hämmentyneen puhelinsoiton Göteborgista. Monivuotinen yhteistyökumppanimme siellä kertoi näyttelykuulumisia. Suomalaisten taiteilijoiden teoksia on ollut koko kesän esillä Liljevalchsin näyttelyhallissa Tukholmassa. Haapavetisen taiteilijan kolme komeaa eläimen päätä (kaksi hirveä ja yksi hevonen) on myyty näyttelyn aikana. Hämmennys johtui siitä, että teoksia oli myyty neljä. Taas soittokierrosta ja asioiden selvittelyjä, kunnes kaikki selvisi parhain päin. Novellin aiheeksi olisi tästäkin taas. Liljevalchsin johtaja vastaa myös Tukholman taidehankinnoista. Kuka tietää vaikka suomalaisen ITE-taiteilijan teoksia löytyy jonkin ajan päästä Pohjanlahden tuolta puolen. Kyseisen taiteilijan teoksia oli esitelty Göteborgin taidemuseossa vuotta aiemmin ja siellä ne olivat olleet Kain Tapperin veistosten vieressä ja kävijöillä oli vaikeuksia erottaa, kumpi on ”oikea” ja kumpi ITE.



Tässä välissä ehdin saada ohjeet Lapin hakemuksen muutoksiin ja ne äkkiä allekirjoitukseen. Nyt kirjoitan pientä esittelytekstiä ARS11-näyttelystä, jonka valtakunnallinen teema on Afrikka. Kiasman johdolla mennään ja 11 satelliittinäyttelyä eri puolilla Suomen taidemuseoita. Vau! Afrikka valloittaa näyttelyhallin ja Roosin talon alakerran. Luvassa on todella ainutlaatuisia teoksia. Voinen raottaa salaisuuksien väliverhoa sen verran, että paljastan yhden kokonaisuuden: ghanalaisia viljasäkkien päälle maalattuja elokuvajulisteita. Elokuvissa seikkailevat Charles Bronson, Chuck Norris, Kim Basinger sekä lukuisat kung fu –sankarit (zombeineen, kääk!). Paikallista tuotantoa on myös, samoin Horror Nigerian Movies -osastoa. Yhteisesti koettua kauhua, roisia toimintaa pikkumökkien intiimissä tunnelmassa. Kukaan ei liene tule peräänkuuluttamaan tekijänoikeuksia…!



Elina Vuorimies