Sydämen tykytyksiä museon TYKY-päivänä

Museon taukohuoneessa kävi lokakuisena maanantaiaamuna kuhina, kun lähes 20 museolaista valmistautui retkelle eväitään voipaperiin pakertaen. Matka määränpäähän Kruunupyyn hospitaaliin ei ollut pitkä, mutta kolea ilma ja huhut ”Korpholmenista ei ole paluuta” saivat monet valmistautumaan matkaan huolella. Tämä on pieni tarina tuosta retkestä, joka vaikutti suuresti meihin kaikkiin. 

Lyhkäisen automatkan jälkeen Kruunupyyhyn jalkauduimme pienelle parkkipaikka-alueelle. Ympäristö näytti ihan tavalliselta maaseudulta, jossa niityt, metsät ja tienvarsilepikot leimasivat maisemaa. Taisin nähdä muutaman puun välistä pari taloa. Tuota näkymään katsellessa ei uskoisi, että noin 400 vuotta sitten paikalla lainehti vesi. Matkamme kohde Kruunupyyn hospitaali oli sijainnut saarella, mutta nyt ”rantautuminen” tapahtui pientä metsäautotietä kävellen termospullot heiluen. Ennakkotietoni hospitaalista olivat vähäiset. Tiesin vain, että alueelle oli kasattu vaivaiset ja spitaaliset ihmiset, jotka haluttiin sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä nykyihmisen silmissä kyseenalainen toiminta oli alkanut vuonna 1631 päättyen reipas 200 vuotta myöhemmin. Vastaavia paikkoja suomessa ei ole ollut kuin Turussa. Näillä niukoilla pohjatiedoilla alkoi päiväni Korpholmenissa.

Hyvin pian näin edessäni kauniin pienen kelottuneen tuvan, jonka ikkunalaudalla paloivat aidot kynttilät. Muutaman lisäaskeleen jälkeen pihamaa aukeni kokonaisuudessaan, jossa Håkan Vikströmin oli meitä odottamassa. Samalla huomasin toisenkin kauniin pienen rakennuksen, joka myöhemmin paljastui museoksi. Upea hirsinen kirkko oli samassa pihapiirissä, aivan kuin se olisi ollut siinä aina. Myös kirkon moniväristen ikkunoiden reunoilla paloi kynttilät. Kirkon takana kulki mittaiseni aita, jonka harmaasta ulkovuoresta erottui selvästi kullanruskea ovi. Molemmin puolin kirkkoa oli hautaristejä, pienempiä ja isompia.

Pihamaalla seistessäni unohdin kaiken muun ympärilläni. Paikka oli ottanut minut heti omakseen.
 

Håkanin johdolla siirryimme tuohon kelottuneeseen pikkutupaan, jossa kynttilöiden lisäksi paloi aito takkatuli. Miljöö oli tarinankerronnan aatelia, jollaiseksi myös itse kertoja pian paljastui. Kruunupyyn hospitaali ei nimestään huolimatta ollut mikään todellinen sairaala. Todellista hoitoa siellä ei saanut kukaan. Spitaaliin sairastuneet tuotiin Hospitaaliin kirjaimellisesti odottamaan kuolemaa. Aita erotti heidät muista, eikä portista sisään käydessään saanut koskaan palata takaisin. Spitaalisten ohella hospitaalin ”hoivaan” tuotiin rampoja, sokeita, halvaantuneita tai pelkästään vain köyhiä. Edes kuolema ei tuonut armahdusta eristystuomioon vaan spitaaliset haudattiin kirkon vasemmalle puolelle.

Spitaalitautia tavattiin vähemmän 1700-luvun alkupuolelta alkaen. Todellista syytä tähän ei tiedetä, mutta oppaamme Håkan Vikström esitti asiasta oman tulkintansa. Tämä selitys tuntui järkeenkäyvältä, mutta valitettavasti en voi kertoa asiasta enempää. Teimme nimittäin Håkanille lupauksen, että tämä hänen tulkintansa pidetään salassa. Vastauksen löytää vain vierailemalla itse hospitaalissa ja tutustumalla pihan erityismuseosta löytyvään aineistoon. Spitaalin väistyminen ei kuitenkaan ollut uhaksi Hospitaalin toiminnalle. Hospitaalin ehtymättömästä ”asiakaskannasta” pitivät huolen jatkuvasti lisääntyvä ”hullujen” joukko.
 

Pohjanmaalla vaikutti olleen normaalia enemmän noita ”hulluja” 1700-luvulla(kin). Håkan näki mielenterveysongelmien taustalla isovihan, joka koetteli ankarasti etenkin juuri Pohjanmaata. Isäntiä ja muitakin kyläläisiä kidutettiin hopea-aarteiden löytämisen toivossa, mutta eihän Pohjanmaalla juuri mitään hopeaa ollut. Niinpä kidutus usein vietiin kirjaimellisesti loppuun asti. Kyläläisten hirveitä kokemuksia ei voi millään asteella edes kuvitella! Sen vain voi ymmärtää, että moisista koettelemuksista ei selviä ilman henkisen terveydentilan romahdusta. Entistä pahemmalta tuntuu ajatus, kun ihmispolo kaiken kamalan kokemansa jälkeen ”pääsi” hoitoon Kruunupyyn hospitaaliin.  

”Hullutkaan” eivät saaneet Kruunupyyn hospitaalissa todellista hoitoa, ainakaan nykyihmisen näkökulmasta. Kylmän veden heittäminen päälle eli ns. säikäyttäminen tai solmuruoskalla hakkaaminen olkoon esimerkkinä muutamasta hoitomuodosta. Näillä keinoilla pyrittiin paha henki ajamaan pois hoidettavasta. Hoitomenetelmät eivät olleet tehokkaita, sillä kukaan ei parantunut. Voisin kuvitella, että hoitamisella oli täysin päinvastainen vaikutus. Tätä ajatusta tukee se, että monet ”hullut” suljettiin pieniin eristyskoppeihin ja kahlittiin seinään. Muuta ajanvietettä ei ollut kuin ulvoa kahleitten kilinän säestämänä. Vanha vertaus ”seinähulluun” avautui minulle aivan uudella tavalla Korpholmenissa.

  

Kaiken kuulemamme jälkeen siirryimme lämpimästä pirtistä pihamaan hirsikirkkoon. Kirkon oli rakennuttanut Veikko Kalliokoski ja se oli tehty mahdollisimman samankaltaiseksi kuin vielä hospitaalin toiminnan aikana paikalla sijainnut kirkko. Kirkon takaseinän ”tuuletusaukot” herättivät ihmetystä. Oliko entisaikaan todellakin ilmanvaihdosta pidetty huolta tällä tavalla? Håkan kuitenkin kertoi, että asiassa ei ole mitään tekemistä tuuletuksen kanssa. Aukot olivat sitä varten, että spitaaliset pystyivät seuraamaan kirkonmenoja noiden pienten kurkistusreikien kautta. Kirkon takaseinä sijaitsi nimittäin samassa linjassa spitaalisten raja-aidan ja muun maailman välissä. Tämän tiedon kuultuaan jo vähäisenkin mielikuvituksen omaava saattoi nähdä muutamien silmäparien yhä kiiluvan pimeästä aukosta. Tuntui huojentavalta ajatella, että kaikkien hylkäämät ihmispolot saattoivat kirkonmenoja seuraamalla saada edes jonkinlaista sisältöä niin kutsuttuun elämäänsä.

Kirkkohetkemme jälkeen tutustuimme pihamaan museon antiin, joka omalla tavallaan täydensi hienosti kuulemaamme. Pienessä vankikopperossa asusti edelleen ”hullu”, jonka pää nyökähti toivottamana alas sulkiessani pientä kurkistusräppänää. Onneksi Håkan sai nostettua hullun katseen takaisin ylös tuijottamaan sellinsä tyhjiä seiniä. Vankikopin ulkopuolella istuskeli spitaalinen naishahmo, jonka taudinoireet olivat saaneet jo paljon näkyvää aikaan.

 



Ennen eväiden syöntiä vaelsimme vapaina siellä täällä Korpholmenin pihamaata. Hautausmaiden nimettömien hautaristien edessä oli painanteita. Noiden monttujen ohella huomioni kiinnittyi erittäin vanhaan puuhun, joka oli täynnä ”pölysieniä”. Suuret kivet olivat puolestaan tasaisen sammalmaton peittämiä. Tuntuu hurjalta ajatella, että nuo kivet ovat olleet aina paikallaan tarjoamassa istuinpaikan myös hospitaalin hulluille ja tautisille. Ajat muuttuvat, mutta kivet säilyvät ajattelin istuessani yhdellä kivellä tuulen ja sateen pitävissä housuissani. 

Kuulemani tarinat eivät olleet paras alustus evästauolle, mutta kaikesta huolimatta kaikki meni mitä mukaan olin ottanut. Makkaran nautin kylmänä, koska vielä tuona hetkenä ei ollut saatavana makkarakeppejä. Ne, jotka malttoivat odottaa, saivat kärventää makkaransa lämpöiseksi Elinan hedelmäveitsellä viimeistelemissä kepeissä. Jälkeenpäin en ollut yhtään harmissani kylmästä makkarasta, sillä olen museon käytäviltä kuullut hiljaisia kysymyksiä ”Mistä kohtaa hospitaalin pihaa Elina oli makkarakepit katkaissut?”

Jätimme taaksemme Kruunupyyn hospitaalin ja piipahdimme päivän päätteeksi vielä Kruunupyyn Jouksholmenin laivanveistämöllä, joka oli ollut toiminnassa 1673–1704. Tuntui hurjalta ajatella, että kaksi niin erilaista paikkaa sijaitsivat niin lähellä toisiaan. Jouksholmenin kruununveistämö on ollut täynnä elämää rikastuttaen lähiympäristöään. Jouksholmenia voidaan vielä tänäänkin pitää keskipohjalaisen ammattitaidon ja ylpeyden aiheena. Jouksholmenissa valmistettiin ainakin 70 kuljetusalusta toimintansa aikana. Alueella astellessani mietin, että kantautuiko hullujen huudot myös Jouksholmenin laivanrakentajien korviin?

Yhteiskuva Jouksholmenin museon edessä

AIKAMATKA KESKIAJALLE - LEIKKIÄ, TARINOITA JA TOIMINTAA

Järjestimme yhteistyössä Kokkolan koulutoimen Kuperkeikka- ja Projektori hankkeen ja Yliopistokeskus Chydeniuksen luokanopettajakoulutuksen kanssa 6.9. – 30.9. Saarimäen markkinat - aikamatka keskiajalle –tapahtuman. Se oli suunnattu perusopetuksen 5-6 luokille. Tapahtumaan osallistuikin kaikkiaan parikymmentä luokkaa mm. Torkinmäen, Hollihaan, Mäntykankaan, Villan, Kyrkbackenin, Rahkosen, Vionojan ja Kälviän kirkonkylän kouluista. Valitettavasti emme voineet tarjota teemapäivää kaikille halukkaille, mutta nopeimmat pääsivät mukaan. Teemapäivä kesti yhden luokan osalta aina yhden koulupäivän.
Kumppaneinani tapahtuman suunnittelussa ja toteutuksessa toimivat opettajat Auli Palosaari ja Pertti Kuosmanen. Ilman heidän vahvaa ammattiosaamistaan ja työpanostaan tapahtumaa ei olisi ollut mahdollista toteuttaa. Lisäksi tapahtumassa työskentelivät myös luokanopettajakoulutuksen syventävää harjoittelua tehneet Sari, Eva, Outi ja Janika, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen luovuudellaan ja pedagogisilla taidoillaan.
Tapahtumassa opimme Kokkolan ja muun Suomen keskiajasta roolihahmojen ja työpajojen kautta. Tapahtumassa tärkeitä asioita oli luovuus, tarinat, osallisuus, oppijalähtöisyys, toiminnallisuus, leikki ja draama. Myös aikuisilla oli lupa leikkiä ja heittäytyä mukaan! Opettajat saivat etukäteen ohjeita ja materiaalia päivään liittyen, mm. roolihahmot kuvauksineen ja museon tuottaman Keskiaika ABC-kirjan. Pertti laati tapahtumaa varten oman blogin, jonka osoite löytyy tämän jutun lopusta. Materiaalin pohjalta valmistauduttiin päivään luokissa. Tullessaan tapahtumaan oppilailla ja opettajilla oli enemmän tai vähemmän selvillä oma keskiaikainen hahmo.

PÄIVÄN KULKU
Päivä alkoi kotiseutumuseolta, jossa oppilaille jaettiin oman roolinsa mukaiset asut, joista suurimman osan oli ansiokkaasti valmistanut museovirkailija Leila Hohenthal. Rooleista löytyi mm. kauppiasta, talonpoikaa, kutojaa, kalastajan leskeä, kylähullua, munkkia ja lapinnoitaa. Keskiaikaisten asujen pukemisen myötä siirryttiin vuoteen 1511. Sitten mentiin messuun Kaarlelan kirkkoon yhteiskunnallisen aseman mukaisessa arvojärjestyksessä. Kirkossa oli selvästikin monille osallistujille vaikuttava kokemus. Gregoriaaninen laulu ja palavat kynttilät loivat arvokkaan tunnelman ja vilkkaimmatkin lapset rauhoittuivat kirkossa. Kirkosta siirryttiin takaisin kotiseutumuseolle valmistelemaan Saarimäen markkinoita ja jakauduttiin ryhmiin (Kirkonmäkeä kutsuttiin 1500-luvulla Saarimäeksi). Markkina valmisteluihin kuului mm. ohraleivän leivontaa, naurislamppujen tekoa, matemaattisia arvoituksia ja ongelmanratkaisuja, vaakunakilpien tekoa, hyvä-paha –kuvien maalaamista, puumerkkien tekemistä ja keskiaikaista urheilua (puujaloilla kävelyä, keihäänheittoa, hevosenkengän heittoa, kubb –peliä, säkkitappelua). Kaikessa toiminnassa oli mukana tarinat sekä huhut ja vihjeet dominikaanien aarteesta. Vanhan tarinan mukaan dominikaaneilla olisi ollut Kirkonmäellä luostari tai kappeli ja he olisivat kätkeneet alueelle aarteen. Tästä aarteesta keskusteltiin pitkin päivää ja lapset saivat vähitellen vihjeitä aarteen löytämiseksi. Ideana oli se, että kukaan ei voinut löytää aarretta yksin, vaan siihen tarvittiin koko porukan yhteistyötä. Teemapäivä loppui siihen, että oppilailla oli koossa riittävästi vihjeitä ja he pystyivät löytämään aarteen vanhojen mittojen (syli, kyynärä, jalka), kiintopisteiden ja ilmansuuntien avulla. Dominikaanien aarre osoittautui tyhjäksi laatikoksi jossa oli yhdeksän lokeroa. Oppilaiden tehtävänä oli täyttää lokerot hyvillä asioille, jotka eivät vähene vaikka niitä antaa. Yleensä oppilaat keksivät pian koko aarteen idean ja laatikko täyttyikin nopeasti sellaisilla asioilla kuin ystävyys, terveys, rakkaus. Yllätys oli, että vain hyvin harva näytti pettyvä vaikka laatikossa ei ollutkaan mitään konkreettista aarretta. Lopuksi pidettiiin markkinat ja ostettiin oravannahoilla mm. leipää, juomaa ja naurislamppuja.

LOPUSSA KIITOS SEISOO
Kokonaisuudessaan Saarimäen markkinat – aikamatka keskiajalle –tapahtuma oli erittäin intensiivinen ja aikaa vievä. Tapahtuma vaati paljon valmistelutöitä roolihahmojen ja oppimateriaalin laatimisesta tavaroiden ja rekvisiitan hankintaan ja tiedottamiseen. Päivät olivat täynnä toimintaa, jonka jälkeen siivoamiset, järjestelyt, seuraavan päivän valmistelut ja tiskaamiset päälle. Järjestäjiltä vaadittiin erityisesti eläytymiskykyä, täysillä mukaan heittäytymistä, joustavuutta ja osallistujien huomioimista niin yksilöinä kuin ryhminä. Usein piti pystyä hoitamaan monia asioita samanaikaisesti.
Kokonaisuudessaan tapahtuma antoi kuitenkin enemmän kuin otti. Palautteen perusteella useimmat oppilaat ja opettajat pitivät kovasti tapahtumasta. Erityisen palkitsevilta tuntuivat oppilaiden suusta tulleet vilpittömät kommentit: ”tämä oli paras koulupäivä mitä minulla koskaan on ollut”, ”paras aarre oli se kun saimme yhdessä tehdä täällä keskiaikaisia juttuja” ja ”oli tosi kiva päivä, olisi kiva elää se uudestaan”. Tapahtumassa tuli myös jälleen todettua moniammatillisen yhteistyön monet edut. Samoin saimme vahvistusta sille, että tämän tyyppisillä menetelmillä ja oppimisympäristöillä on mahdollista kohottaa lasten historiatietoisuutta ja kiinnostusta menneisyyttä kohtaan. Oli myös mukavaa nähdä, että tapahtuma kiinnosti monia tahoja, ja saimme vierailijoita mm. muista museoista, opetushallituksesta ja medioista.
Lopuksi kiitos vielä Kokkolan seurakuntayhtymälle, erityisesti suntio Peter Ahlbergille ja emäntä Anna Kinnuselle, että saimme hyödyntää kirkkoa ja seurakunnan tiloja tapahtumassa sekä Kokkolan kaupunginteatterille, joka lainasi meille osan roolivaatteista.

Katso myös tapahtuman blogi: http://keskiaikakokkolassa.blogspot.com/