Siirry pääsisältöön
Sydämen tykytyksiä museon TYKY-päivänä

Museon taukohuoneessa kävi lokakuisena maanantaiaamuna kuhina, kun lähes 20 museolaista valmistautui retkelle eväitään voipaperiin pakertaen. Matka määränpäähän Kruunupyyn hospitaaliin ei ollut pitkä, mutta kolea ilma ja huhut ”Korpholmenista ei ole paluuta” saivat monet valmistautumaan matkaan huolella. Tämä on pieni tarina tuosta retkestä, joka vaikutti suuresti meihin kaikkiin. 

Lyhkäisen automatkan jälkeen Kruunupyyhyn jalkauduimme pienelle parkkipaikka-alueelle. Ympäristö näytti ihan tavalliselta maaseudulta, jossa niityt, metsät ja tienvarsilepikot leimasivat maisemaa. Taisin nähdä muutaman puun välistä pari taloa. Tuota näkymään katsellessa ei uskoisi, että noin 400 vuotta sitten paikalla lainehti vesi. Matkamme kohde Kruunupyyn hospitaali oli sijainnut saarella, mutta nyt ”rantautuminen” tapahtui pientä metsäautotietä kävellen termospullot heiluen. Ennakkotietoni hospitaalista olivat vähäiset. Tiesin vain, että alueelle oli kasattu vaivaiset ja spitaaliset ihmiset, jotka haluttiin sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä nykyihmisen silmissä kyseenalainen toiminta oli alkanut vuonna 1631 päättyen reipas 200 vuotta myöhemmin. Vastaavia paikkoja suomessa ei ole ollut kuin Turussa. Näillä niukoilla pohjatiedoilla alkoi päiväni Korpholmenissa.

Hyvin pian näin edessäni kauniin pienen kelottuneen tuvan, jonka ikkunalaudalla paloivat aidot kynttilät. Muutaman lisäaskeleen jälkeen pihamaa aukeni kokonaisuudessaan, jossa Håkan Vikströmin oli meitä odottamassa. Samalla huomasin toisenkin kauniin pienen rakennuksen, joka myöhemmin paljastui museoksi. Upea hirsinen kirkko oli samassa pihapiirissä, aivan kuin se olisi ollut siinä aina. Myös kirkon moniväristen ikkunoiden reunoilla paloi kynttilät. Kirkon takana kulki mittaiseni aita, jonka harmaasta ulkovuoresta erottui selvästi kullanruskea ovi. Molemmin puolin kirkkoa oli hautaristejä, pienempiä ja isompia.
Pihamaalla seistessäni unohdin kaiken muun ympärilläni. Paikka oli ottanut minut heti omakseen.
 
Håkanin johdolla siirryimme tuohon kelottuneeseen pikkutupaan, jossa kynttilöiden lisäksi paloi aito takkatuli. Miljöö oli tarinankerronnan aatelia, jollaiseksi myös itse kertoja pian paljastui. Kruunupyyn hospitaali ei nimestään huolimatta ollut mikään todellinen sairaala. Todellista hoitoa siellä ei saanut kukaan. Spitaaliin sairastuneet tuotiin Hospitaaliin kirjaimellisesti odottamaan kuolemaa. Aita erotti heidät muista, eikä portista sisään käydessään saanut koskaan palata takaisin. Spitaalisten ohella hospitaalin ”hoivaan” tuotiin rampoja, sokeita, halvaantuneita tai pelkästään vain köyhiä. Edes kuolema ei tuonut armahdusta eristystuomioon vaan spitaaliset haudattiin kirkon vasemmalle puolelle.

Spitaalitautia tavattiin vähemmän 1700-luvun alkupuolelta alkaen. Todellista syytä tähän ei tiedetä, mutta oppaamme Håkan Vikström esitti asiasta oman tulkintansa. Tämä selitys tuntui järkeenkäyvältä, mutta valitettavasti en voi kertoa asiasta enempää. Teimme nimittäin Håkanille lupauksen, että tämä hänen tulkintansa pidetään salassa. Vastauksen löytää vain vierailemalla itse hospitaalissa ja tutustumalla pihan erityismuseosta löytyvään aineistoon. Spitaalin väistyminen ei kuitenkaan ollut uhaksi Hospitaalin toiminnalle. Hospitaalin ehtymättömästä ”asiakaskannasta” pitivät huolen jatkuvasti lisääntyvä ”hullujen” joukko.
 
Pohjanmaalla vaikutti olleen normaalia enemmän noita ”hulluja” 1700-luvulla(kin). Håkan näki mielenterveysongelmien taustalla isovihan, joka koetteli ankarasti etenkin juuri Pohjanmaata. Isäntiä ja muitakin kyläläisiä kidutettiin hopea-aarteiden löytämisen toivossa, mutta eihän Pohjanmaalla juuri mitään hopeaa ollut. Niinpä kidutus usein vietiin kirjaimellisesti loppuun asti. Kyläläisten hirveitä kokemuksia ei voi millään asteella edes kuvitella! Sen vain voi ymmärtää, että moisista koettelemuksista ei selviä ilman henkisen terveydentilan romahdusta. Entistä pahemmalta tuntuu ajatus, kun ihmispolo kaiken kamalan kokemansa jälkeen ”pääsi” hoitoon Kruunupyyn hospitaaliin.  


”Hullutkaan” eivät saaneet Kruunupyyn hospitaalissa todellista hoitoa, ainakaan nykyihmisen näkökulmasta. Kylmän veden heittäminen päälle eli ns. säikäyttäminen tai solmuruoskalla hakkaaminen olkoon esimerkkinä muutamasta hoitomuodosta. Näillä keinoilla pyrittiin paha henki ajamaan pois hoidettavasta. Hoitomenetelmät eivät olleet tehokkaita, sillä kukaan ei parantunut. Voisin kuvitella, että hoitamisella oli täysin päinvastainen vaikutus. Tätä ajatusta tukee se, että monet ”hullut” suljettiin pieniin eristyskoppeihin ja kahlittiin seinään. Muuta ajanvietettä ei ollut kuin ulvoa kahleitten kilinän säestämänä. Vanha vertaus ”seinähulluun” avautui minulle aivan uudella tavalla Korpholmenissa.


  
Kaiken kuulemamme jälkeen siirryimme lämpimästä pirtistä pihamaan hirsikirkkoon. Kirkon oli rakennuttanut Veikko Kalliokoski ja se oli tehty mahdollisimman samankaltaiseksi kuin vielä hospitaalin toiminnan aikana paikalla sijainnut kirkko. Kirkon takaseinän ”tuuletusaukot” herättivät ihmetystä. Oliko entisaikaan todellakin ilmanvaihdosta pidetty huolta tällä tavalla? Håkan kuitenkin kertoi, että asiassa ei ole mitään tekemistä tuuletuksen kanssa. Aukot olivat sitä varten, että spitaaliset pystyivät seuraamaan kirkonmenoja noiden pienten kurkistusreikien kautta. Kirkon takaseinä sijaitsi nimittäin samassa linjassa spitaalisten raja-aidan ja muun maailman välissä. Tämän tiedon kuultuaan jo vähäisenkin mielikuvituksen omaava saattoi nähdä muutamien silmäparien yhä kiiluvan pimeästä aukosta. Tuntui huojentavalta ajatella, että kaikkien hylkäämät ihmispolot saattoivat kirkonmenoja seuraamalla saada edes jonkinlaista sisältöä niin kutsuttuun elämäänsä.

Kirkkohetkemme jälkeen tutustuimme pihamaan museon antiin, joka omalla tavallaan täydensi hienosti kuulemaamme. Pienessä vankikopperossa asusti edelleen ”hullu”, jonka pää nyökähti toivottamana alas sulkiessani pientä kurkistusräppänää. Onneksi Håkan sai nostettua hullun katseen takaisin ylös tuijottamaan sellinsä tyhjiä seiniä. Vankikopin ulkopuolella istuskeli spitaalinen naishahmo, jonka taudinoireet olivat saaneet jo paljon näkyvää aikaan.

 

Ennen eväiden syöntiä vaelsimme vapaina siellä täällä Korpholmenin pihamaata. Hautausmaiden nimettömien hautaristien edessä oli painanteita. Noiden monttujen ohella huomioni kiinnittyi erittäin vanhaan puuhun, joka oli täynnä ”pölysieniä”. Suuret kivet olivat puolestaan tasaisen sammalmaton peittämiä. Tuntuu hurjalta ajatella, että nuo kivet ovat olleet aina paikallaan tarjoamassa istuinpaikan myös hospitaalin hulluille ja tautisille. Ajat muuttuvat, mutta kivet säilyvät ajattelin istuessani yhdellä kivellä tuulen ja sateen pitävissä housuissani. 


Kuulemani tarinat eivät olleet paras alustus evästauolle, mutta kaikesta huolimatta kaikki meni mitä mukaan olin ottanut. Makkaran nautin kylmänä, koska vielä tuona hetkenä ei ollut saatavana makkarakeppejä. Ne, jotka malttoivat odottaa, saivat kärventää makkaransa lämpöiseksi Elinan hedelmäveitsellä viimeistelemissä kepeissä. Jälkeenpäin en ollut yhtään harmissani kylmästä makkarasta, sillä olen museon käytäviltä kuullut hiljaisia kysymyksiä ”Mistä kohtaa hospitaalin pihaa Elina oli makkarakepit katkaissut?”


Jätimme taaksemme Kruunupyyn hospitaalin ja piipahdimme päivän päätteeksi vielä Kruunupyyn Jouksholmenin laivanveistämöllä, joka oli ollut toiminnassa 1673–1704. Tuntui hurjalta ajatella, että kaksi niin erilaista paikkaa sijaitsivat niin lähellä toisiaan. Jouksholmenin kruununveistämö on ollut täynnä elämää rikastuttaen lähiympäristöään. Jouksholmenia voidaan vielä tänäänkin pitää keskipohjalaisen ammattitaidon ja ylpeyden aiheena. Jouksholmenissa valmistettiin ainakin 70 kuljetusalusta toimintansa aikana. Alueella astellessani mietin, että kantautuiko hullujen huudot myös Jouksholmenin laivanrakentajien korviin?


Yhteiskuva Jouksholmenin museon edessä






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Löytöretki Kokkolaan

Neristan (Kuva: Kokkolan kaupunki) Kokkola on minulle uutta maaperää. Noin puoli vuotta sitten, elokuun puolivälissä, pakkasimme aamulla Turussa mieheni kanssa pikkuauton täyteen tavaraa ja ajoimme läpi hikisen päivän kohti Kokkolaa. Vuokranantaja tapasi meidät talon edustalla, luovutti avaimet ja jätti meidät purkamaan muuttokuormaa. Saman päivän alkuillasta kalusteliikkeen mies toi meille sängyn sekä ruokapöydän ja tuolit. Varsinaisesti muutin kaupunkiin paria viikkoa myöhemmin, kun uusi työni Kokkolan kaupungilla alkoi 4.9. Oloni on viime syksystä saakka ollut kuin löytöretkeilijällä; kävelen uusissa maisemissa ja havainnoin ympäristöäni, tutustun uuteen ja ennestään tuntemattomaan. Kaupunkina Kokkola on näyttäytynyt minulle kiintoisana sekoituksena vanhaa historiallista kaupunkia ja uudempia kerroksia. Paikoitellen kaupunki on silmiä hivelevän kaunis ja taas paikoitellen olen huomannut ihmetteleväni tehtyjä ratkaisuja. Huomaan myös katsovani kaupunkia jalankulkijan ja pyöräilijän

💥TULTA JA JÄÄTÄ 1854 - Halkokarin kahakka englantilaisten silmin

Englannin  laivasto-osasto   Pohjanlahdella toukokuussa 1854. HMS Odinin laivalääkärinä toimineen Edward Creen akvarelli.  ©   National   Maritime   Museum,   Greenwich,   London Englantilaiset yrittivät Krimin sodan (1853-1855) Itämeren kampanjaansa liittyen maihinnousua Kokkolan Vanhansatamanlahdella 7.6.1854. Tavoitteena oli tuhota kaupungissa sijaitsevat vihollisen sotatarvikemateriaalit. Hyökkäys torjuttiin paikallisten asukkaiden tukemana. Tapahtumien kulku Englannin laivaston asiakirjojen ja silminnäkijöiden kertoman perusteella: Torstai 30.5.1854 Englantilaisen amiraali Plumridgen komennossa olevan Pohjanlahden laivasto-osaston kolme laivaa saapuu Raahen edustalle. Vastarintaa kohtaamatta raahelaisilta tuhotaan 13 laivaa, 9000 tynnyriä pikeä ja tervaa sekä suuret määrät laivanrakennusmateriaalia. Perjantai 1.6.1854 Kaikki Pohjanlahden osastoon kuuluvat neljä laivaa ( Leopard, Valorous, Vulture ja Odin ) saapuvat Oulun satamaan. Oulussa englantilaiset polttavat kaikkiaa

Hannu Leimu haastattelu

Hannun näyttely "Nyt Minä Olen Kapteeni Kid" on parhaillaan nähtävillä K.H. Renlundin Museon Näyttelyhallilla, osoitteessa Pitkänsillankatu 28. Siis Museokorttelissa, eli samassa pihassa missä ovat Lassanderin Talo ja Pedagogio. Vaikka kattoa remontoidaan, ollaan me kuitenkin auki ihan normaalisti! Eli Ti-Pe Klo. 12-15 ja La-Su klo 12-17. Torstaisin Ilmainen sisäänpääsy ja ilta aukiolo klo 18 - 20 ja taas 14.10 Torstai iltana itse taiteilija tavattavissa piirtämisen ja keskutelun merkeissä! Mutta, itse aiheeseen. Päätin näin näyttelyn alla ottaa asiakseni jututtaa Hannua ja keskustelimme elämästä ja sen loppumisesta. Taiteestakin taidettiin jotain höpistä. Ja tottakai Karatesta. Mutta pidemmittä puheitta, Hannu, miksi sinä olet Kapteeni Kidd? Minä olen kapteeni Kidd, koska ajan ratas on pyörähtänyt. Lapsuuteni muistorikkain lelu, Matchboxin kapteeni Kidd kolmenkymmenen vuoden takaa, näyttää kasvonpiirteiltään keski-ikäiseltä mieheltä. Ehkä lapsen leikki merirosvonukell