Museon e-kirjeen myötä koko K.H.Renlundin museon väki haluaa toivottaa oikein hyvää ja rauhallista joulua sekä onnellista uutta vuotta 2013!

Saaristoretki jäättömän meren aikaan

Pakkasen kolkutellessa K.H. Renlundin museon toimiston yläikkunohin, mieli halajaa takaisin kesään. Lämpimikseni kaivoin esiin elokuun kuudentena kirjoittamana matkaraportin Kälviän saaristoretkestä. Kesäinen tarina oli oivallinen irtiotto tästä hetkestä, jolloin nokan päätä kylmää ja ihmiset kiiruhtavat marketteihin joulukaupoille. Samanlaisen ajatusmatkan kesään haluan tarjota kaikille museoblogin lukijoille:

Sanotaan, että maanantai on työpäivistä pahin. Oma työaamuni museon leivissä oli kuitenkin intoa ja energiaa täynnä elokuun ensimmäisen maanantaina kuluvaa vuotta . Sitä ei pilannut edes sähkökatkos, joka julmasti esti aamukahvin juomisen. Edellisiltana oli eväät onneksi koottu valmiiksi ja repussa odotti sulassa sovussa vaihtovaatteet, tikut, puukko, hyttysmyrkky, kartat, muistivihko ja kynä. Ilmakin näytti suosiolliselta. Sateisen ja kolean kesän jälkeen tuntui pilvinenkin aamu ihan sopevalta. Matka Kälviän saaristoon muinaismuistokohteita kartoittamaan oli valmis alkamaan.

Hyppäsin pyöräni selkään ja suuntasin polkuni Rytikarille. Satama ei ollut toimettomana maanantaiaamunakaan. Pari kyläläistä värkkäsi venemoottoria. Tunnistin toisen heistä kylämme pitkäaikaiseksi kalastajaksi. Onneksi kuitenkin vain hupiajeluun tarkoitettu moottori tarvitsi tilapäistä rassausta, joten kalojen jäämisestä ulapalle ei ollut huolta. Kuulumisten vaihdon yhteydessä sain paljon vinkkejä tulevan päivän kohteista, jotka ovat kautta aikojen herättäneet saaristossa kulkeneiden huomion.

Samassa Rytikarille saapuivat myös muut retkelle osallistujat, ensimmäisenä heistä merihistorian harrastaja Markku Kääntä ja lähes samalla kaasupolkimen painalluksella valokuvaaja Eugen Söderström. Puoliyhdeksän aikataulusta piti huolen myös maakunta-amanuenssi Pirkko Järvelä ja kasviasiantuntija Mika Kanerva. Enää yksi oli joukosta poissa, nimittäin saaristossa ikänsä kolunnut ja meren arvaukselliset kivikot tunteva Juha Nissilä. Pian kuitenkin havaitsimme, että vanha merikarhu olikin ollut meistä kaikista nopealiikkeisin. Hän odotteli meitä jo paatissaan.



Muut Rytikarin paatit jäivät kateellisena katsomaan lähtöämme avomerelle.



”Laivan lastauksen” jälkeen vuosikymmeniä Pohjanlahden tyrskyjä kolunnut kalastuspaatti otti suuntansa kohti avomerta. Tosin jo muutaman sadan metrin jälkeen oli aihetta ottaa ylös ensimmäisen historiallisen paikan koordinaatit. Kyseisellä kohdalle Kunnarinpauhan läheisyyteen oli muinoin uponnut satamaan aikansa ”valkoista kultaa” eli suolaa tuova laiva. Kyläläisten puheissa laiva on kantanut nimeä Donnerin suolalaiva, mutta tämä tieto on vailla kirjallisia todisteita. Sukeltaja voi meren pohjalla havaita vielä vähäiset jäänteet laivan kaaripuista ja pohjalaudoista.

Matka jatkui karttoja ihmetellen ja vielä lopullisia kohdesaaria pohtien. Lopulta totesimme keskinäisen pohdintamme turhaksi, sillä luonnon voimat sanoivat viimeisen sanan. Somerolaakaan rantautuminen oli kohtalaisessa tuulessa mahdotonta. Matka jatkui suoraan aina Poroluodonkariin eli Krunniin asti. Onnekkaimmat matkaajat istuivat kapteenin hytissä, sillä vesi tervehti keulassa olleita märkäisin taputuksin. Vakaviin ilmeisiin ei kuitenkaan ollut aihetta. Kastelevat ”vesileikit” ovat selvästi hupaista puuhaa myös vanhemmalla iällä.



Krunni lähestyy...



Hyväntuulinen seurue saapui meren tyrskyt voittaneena vuosisatoja vanhaan kalastajasaareen, Krunniin. Laitureissa oli parkissa vain yksi purjevene, joten saari oli lähes autio. Ilmaisu on kuitenkin mitä harhaanjohtavin, sillä Krunnissa on elämää myös ilman ihmisiä. Tästä todisteena meitä tervehti usean lampaan lauma, joka oli pistäytymässä erään kalatuvan pihamaalla. Lukuisat arat nelijalkaisten katseet ja heti laiturin välittömässä läheisyydessä olleet luonnonmukaiset miinat toivottivat meidät tervetulleeksi saareen.



Krunnin kalastajamökkejä



Reput olalla puikkelehdimme kalatupien ohitse polulle, joka halkaisee saaren lähes koko pituudeltaan. Pian saimme huomata polun molemmin puolin jäänteitä vanhoista kalastusmajoista. Osa niistä somisti nykyisten mökkien pihamaita. Joukossa oli myös käytöltään tunnistamattomia matalia kiviröykkiöitä. Sain kuulla, että kaksi linjassa olevaa kiviröykkiötä ovat merkki ranoista eli verkonkuivaustelineistä. Nämä maastossa havaittavat pienehköt kivikasat ovat antaneet tukea puisille telineille, joiden varaan verkot on laskettu kuivumaan. Opein, että myös kasvillisuuden tarkkailu antaa viitteitä entisajan asumuksista, sillä esimerkiksi vadelma kasvaa herkästi paikalle, jossa on ollut asutusta. Tällainen asumuspohjan muotoinen vadelmapelto löytyy myös Krunnista.

Asutuspohjien tarkkailun jälkeen polku johdatti meidät laakealle näkymälle, jota leimasi korkea kivikasa ja Lyysin vanha majakka Nykyisin on tapana, että kivikasaan jokainen Krunnissa ensimäistä kertaa vieraileva heittää kiven. Lähtökohta kivikasan rakentamiselle on saattanut toki olla joku toinen. Tarkkaan ei myöskään tiedetä lähtökohtaa valtaisan kivikasan läheisyydessä sijaitseville jatulintarhoille, joista toinen on todella laaja. Jatulintarhat muistuttavat sokkeloista kivirinkipolkua. Niiden merkityksestä ja historiasta on monia arveluja. Yhden tiedossa olevan kansanperinteen mukaan ne olivat 1800-luvulla nuorison kisailupaikkoja. Leikistä, jossa nuorukaiset tavoittelivat labyrintin keskellä seisonutta neitoa, juontuu jatulintarhan ruotsinkielinen nimi ”jungfrudans”. Saaristossa kuten Krunnissa sijaitsevat jatulintarhat ovat todennäköisesti kalastajien ja merimiesten tekemiä. Hyvin monet jatulintarhat on löydetty Pohjanlahden rannikkoalueelta ja ajallisesti niiden rakentaminen sijoittuu aina 1500-luvulta 1800-luvulle. Krunnin jatulintarhat totesimme todella hyvin säilyneiksi. Kivipolut eivät ole päässeet liiaksi sammaloitumaan vaan polut ovat selkeästi nähtävissä. Osa meidänkin ryhmästä kokeili onneaan sokkeloisessa kiviringissä. Tämän seurauksena päät hieman pyörryksissä pistäydyimme tasaisena virtana Lyysin vieraaksi, jossa olevaan vieraskirjaan kirjoitimme puumerkkimme.



Krunnin jatulintarha taustallaan Lyysi



Lyysissä eli kalastajamajakassa kalastajaperheiden vaimot ja lapset pitivät syksyisin merkkitulta saarelle palaaville kalastajille. Aikanaan Lyysi oli kätkenyt sisäänsä kivisen kiukaan, joka toi valoa pimeneviin syysiltoihin. Myöhemmin kiuas sai väistyä öljylyhdyn tieltä, joka laitettiin roikkumaan lasitettuun torniin. Lyysi-nimitys tulee todennäköisesti ruotsinkielisestä sanasta lysa=loistaa, valaista. Lyysin lasitornista kurkistelemaan ei seurueestamme uskaltanut kuin Markku ja Pirkko.

Lyysin edustalta törmäsimme uuteen muinaisjäänteeseen, kummeliin. Kummeliksi kutsutaan luonnossa esiintyviä suunnannanäyttäjiä, jotka ohjaavat vesillä liikkuvia merenkulkijoita turvallisille veneväylille. Jo vuosisatojen ajan kummeleita on rakennettu rannoille kivistä. Kummelin keskelle sijoitettiin usein muita suurempi pystykivi, joka saatettiin maalata valkoiseksi. Ulkomuoto ja käyttötarkoitus ovat antaneet kummeleille myös toisen kutsumanimen, kivikompassit. Krunnin kallioilta löytyi mielestämme tyyppiesimerkki entisajan kummelista pystykivineen. Hienon löytömme jälkeen totesimme, että oli aika siirtyä nykyaikaan ja pitää paussi Krunnin upealla uudella laavulla. Kuivista puista kasattu ristikkonuotio syttyi ilman mukinoita.



Markku ja Jussi kummelin äärellä



Mahat pyöreämpänä jatkoimme Krunnin kartoitusta. Jo pullaa mussuttaessamme oli huomio kiinnittynyt laavulle näkyvään kivirakennelmaan. Läheisempi tarkastelu antoi oletuksen, että kenties kyse on vanhasta karjasuojasta. Tämä muinaismuisto oli yksi isoimmista Krunnista löytämistämme kivirakennelmista. Ihan laavun ja oletetun karjasuojan välittömässä läheisyydestä olevaan kallioon oli hakattu ”1865 POHJANEN”. Tästä samaisesta kalliomerkinnästä oli ollut puhetta jo moottorin rassaajien kanssa Rytikarilla. Toinen heistä oli maininnut, että merkintä on muisto vuodesta, jolloin Pohjoistuuli oli niin kova, että aallot löivät aina merkatun kallion yli. Historiallisen kirjoituksen viereen oli hahmoteltu jäkälistä sydän kivireunuksin. Kyse ei tainnut olla kovinkaan vanhasta ”muinaismuistosta”, mutta söpö se oli joka tapauksessa.

Muisto vuoden 1865 myrskystä

Jatkoimme matkaa pohjoisrannalla rantakivillä pomppien ja kallioita ihastellen. Sain matkalla vastauksen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen, että miksi rannan läheisyydessä on kallioon muodostunut uima-altaan kaltainen syvänne. Juha tiesi kertoa, että paikasta on räjäytetty aikanaan kiveä Krunnin aallonmurtajaan. Totuus ei ollut tarua ihmeellisempää tässäkään asiassa.  

Hieman matkaa jatkettuamme havaitsimme maastossa edellistä vanhempia merkkejä menneisyydestä. Rannalta oli havaittavissa viisi selkeää venevalkamaa, joihin veneet oli aikanaan vedetty suojaan. Jostain olen lukenut, että taivaalta katsottaessa Krunnin venevalkamat muodostavat kuvion, jonka jälki muistuttaa sormet harallaan olevan jättiläisen raapaisua. Tovin kuluttua huomasimme, että venevalkamat sijaitsivat alkumatkaltamme löytämiemme kalastusmajojen jäänteiden välittömässä läheisyydessä.

Kaiken kokemamme ja löytämämme jälkeen jouduimme toteamaan, että oli aika siirtyä seuraavaan saaristokohteeseen. Ikään kuin hyvästeiksi lampaat näyttäytyivät jälleen. Paattimme jätettyä Krunnin jäivät nelijalkaiset ystävämme saaren herroiksi, sillä aiemmin laiturissa kiinnitettynä ollut purjevene oli myös lähtenyt muille apajille.

Krunnista matkamme jatkui Paskalaakaan ja Kuolionperälle, mutta tarina jatkuu jonakin toisena pakkaspäivänä.

Kirjoittanut tutkimusamanuenssi Sanna-Maija Kauppi

Wanhanajan Joulumarkkinat - Gammaldags Julmarknad

Wanhanajan tunnelmalliset joulumarkkinat avaa tänä vuonna itse Piiskan-Paavo. Hän on vähän erilainen pukki joka tapaa kulkea 21.12. havupiiskan kanssa talosta toiseen ja varmistaa, että lapset ovat kilttejä ennen jouluaattoa. Lucia kulkueineen pehmentää tunnelmaa lauluillaan ja valoillaan. Markkinoilla myydään kotitekoisia ruokia ja lahjoja joulupukin konttiin.
______________________

Den stämmningsfulla gammaldags julmarknaden öppnas i år av självaste Piiskan-Paavo. Han är en lite annorlunda bock som brukar gå omkring den 21.12 med sina granriskvistar, från hus till hus och ser till att barnen är snälla även före julafton. Lucia med sina tärnor lyser upp marknaden med sina vackra sånger och ljus. På marknaden säljs hemlagat för skafferi och jultomtens säck.

JOULUPUKKI JULGUBBEN
LOHIKEITTOA mukaan
LAXSOPPA att ta med hem
LUCIA klo/kl 9.30
PONIRATSASTUSTA
PONNYRIDNING
n./ca. 10.00–12.00

Rakas museoblogi,




Tänään on ollut hyvä päivä! Intoa uhkuen naputtelen konetta ja nautin pakkasiltapäivän ihmeellisen kirkkaasta auringosta, joka vielä hehkuu kelmeän kalpealla taivaalla. On päiviä, jolloin tuntuu, ettei saa aikaan mitään ja toisinaan juna nytkähtää liikkeelle heti kerta käynnistymisestä. Tosin kielikuvaa on vaikea uskoa, kun viimekertainen elämysperäinen kokemus junan liikkeellepanevasta voimasta jätti suhteellisen kylmäksi odotellessani viime perjantaina monien muiden kanssamatkustajien tavoin Helsingin rautatieasemalla junan lähtöä tänne pohjolan rannoille. Olin ollut ensimmäisessä ITE Lapissa -kirjan palaverissa Helsingissä Minna Haverin kanssa ja pää täynnä uusia ja raikkaita näkökulmia ITE-taiteeseen. Minna väitteli taiteen tohtoriksi keväällä 2010 nykykansantaiteesta. Itse asiassa hän työstää parastaikaa kiinnostavaa hanketta myös Renlundin museolle koskien taidestudiotoiminnan aloittamista Kokkolassa.



Tänään jatkoimme Minnan kanssa monipolveilevaa keskustelua lappilaisesta ITE-taiteesta ja jatkojalostimme tulevan julkaisun pääsisältöjä. Aikamme keskusteltuamme päädyimme ajankohtaiseen teemaan, jonka ympärille lähdimme kehittelemään kommenttipuheenvuorojen sumaa ja pyytää artikkeleita taiteen parissa työskenteleviltä asiantuntijoilta. Teema käsittelee ITE-taiteen kuratointia ja näytteilleasettelua sekä näihin liittyviä herkullisia puheenvuoroja ja kommentteja. Keskustelun jälkeen lähdin heti ottamaan yhteyttä kollegoihin. Parempi mennä samalla höyryllä eteenpäin, vaikka ruokatunnin kustannuksella (joskus näitäkin päiviä on!):



Sodankylän elokuvajuhlat ovat perinteisesti taas kesäkuussa. Olemme ehdottaneet sinne ITE-filmejä mutta myös kansainvälisiä outsider-filmejä. Juuri eilen laitoin pitkän listan ehdotuksistamme elokuvajuhlien tuottajalle. Ehdottomasti tunnetuin dokumentaristimme on Erkki Pirtola, joka sai kuvataiteen valtionpalkinnon vuosi sitten. Hän on tullut tunnetuksi vaihtoehtotaideilmiöiden kuvaajana. Pirtolan filmit eivät jätä ketään kylmäksi! Suosittelen menemään youtubeen ja kirjoittamaan vaikkapa Erkki Pirtola, himmelit… Savitaipaleella asuva Heikki Kylliäinen on rakentanut pihamaansa tuhansia fantastisia yksityiskohtia, erilaisia rakennelmia. Mutta ehdottomasti huippua edustavat hänen himmelinsä, jotka hän on tehnyt tavallisista mehupilleistä. Niitä on jo autotalli täynnä. Ihan hullua…! Mutta naapureista ja sukulaisista piittaamatta nämä oman tiensä kulkijat kulkevat kohti omia tavoitteitaan ja tekevät taidetta siitä, missä muut näkevät vain poisheitettävän roskan.



Suosittelen myös kirjoittamaan youtubeen Pirtolan rinnalle nimen Elis Sinistö. Hän on jo edesmennyt performanssitaiteilija, joka jätti taakseen mitä huikaisevampia rakennelmia koristaen ne ihmisten poisheittämillä tavaroilla. Siellä on erilaisia makuupaikkoja, hotelleja, väsyneelle matkamiehelle. Sieltä löytyy myös sauna ja tanssilattia. Mitä muuta voikaan pysähdyskeitaalta odottaa?! Eliksen paikka on myynnissä, koska nykyinen omistaja meni konkurssiin. Löytyykö kulttuuritahtoa pelastustöihin vai palautuuko rakennelmat takaisin maan poveen. Vaikka niin kävisikin, Eliksen ilonsanoma kaikille on ”Onnellisinta on olla onnellinen”. Voiko päivä painua mailleen paremmin kuin tällä ajatuksella?



Huomisen haasteita odottaen,

Elina

ITE-amanuenssi