Hannu Leimu haastattelu

Hannun näyttely "Nyt Minä Olen Kapteeni Kid" on parhaillaan nähtävillä K.H. Renlundin Museon Näyttelyhallilla, osoitteessa Pitkänsillankatu 28. Siis Museokorttelissa, eli samassa pihassa missä ovat Lassanderin Talo ja Pedagogio. Vaikka kattoa remontoidaan, ollaan me kuitenkin auki ihan normaalisti! Eli Ti-Pe Klo. 12-15 ja La-Su klo 12-17. Torstaisin Ilmainen sisäänpääsy ja ilta aukiolo klo 18 - 20 ja taas 14.10 Torstai iltana itse taiteilija tavattavissa piirtämisen ja keskutelun merkeissä!

Mutta, itse aiheeseen. Päätin näin näyttelyn alla ottaa asiakseni jututtaa Hannua ja keskustelimme elämästä ja sen loppumisesta. Taiteestakin taidettiin jotain höpistä. Ja tottakai Karatesta. Mutta pidemmittä puheitta, Hannu, miksi sinä olet Kapteeni Kidd?

Minä olen kapteeni Kidd, koska ajan ratas on pyörähtänyt. Lapsuuteni muistorikkain lelu, Matchboxin kapteeni Kidd kolmenkymmenen vuoden takaa, näyttää kasvonpiirteiltään keski-ikäiseltä mieheltä. Ehkä lapsen leikki merirosvonukella pohjautuu aikuisuudesta haaveilemiseen. Se on nyt toteutunut. Minä olen hyvässä iässä oleva aikuinen mies. Myös nuken mukana tulleella tarinalla on jotain tekemistä asian kanssa...

Kuva 'Nyt Minä Olen Kapteeni Kid' näyttelystä - © K.H. Renlundin Museo / Hannu Leimu

Voitko valottaa tarinaa siitä tietämättömille?

Tarinassa merirosvokapteeni nousee kuolleista hoitamaan keskeneräisen asian loppuun. Mielestäni kertomus on kuvaus asenteesta. Periksiantamattomuus ja "vaikka läpi harmaan kiven" tyyppinen ajattelu on välttämätöntä, mikäli mielii taiteessa pärjätä. Kun miettii tarinan kosto teemaa tulee mieleen taiteilijuus yleisemminkin. Olen varma että kaikkiin taiteilijauran alkutaipaleisiin liittyy "vielä minä näytän" tyyppisiä tunteita. Taide on kova laji! Eikä hyväksynnän jakautumisessa taida olla sijaa armolle. Tulos tai ulos asetelma on luonnon valintaa puhtaimmillaan. Asenteella on tosiaan suuri merkitys pärjäämisen kannalta.

Mietin tässä, että kun sanoit aiemmin miten aloitit piirtämisen jo taaperona ja se tekeminen oli silloin varmaan hyvin huoletonta. Vapaata. Ainakin vois kuvitella. Milloin huomasit sitten, että pitää ottaa se "vaikka läpi harmaan kiven" asenne jotta voi pärjätä taiteessa ja miten se on vaikuttanut taiteen tekemiseesi vuosien saatossa?

Itse asiassa taaperona itsekritiikki oli jo tosi kovaa. Ruttasin töitä vinhaa vauhtia roskikseen, jolloin muistan isoäitini parahtaneen, että "älä nyt kaikkea revi!" Niistä jäljelle jääneistä lapsuudenpiirroksista olen hänelle tänä päivänä hyvin kiitollinen!

"Läpi harmaan kiven"- asenne alkoi löytyä, kun 90-luvun puolivälissä aloin päästä kärryille mitä kaikkea muuta taiteen teon lomassa tulisi vielä puuhastella. Anomusten täyttäminen, juryt, erinlaiset taideliitot ja kuppikunnat opettivat että jos uskoa omaan tekemiseen ei omasta takaa löydy, voit alkaa hakemaan välittömästi "oikeisiin töihin". Kaikki näyttäytyi yhtäkkiä erittäin kilpailullisena. 90-luvun puolivälistä lähtien välistä v---tti kuunnella "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan" diiba daabaa.

Mielestäni epäoikeudenmukainen kohtelu syö ensi sijaisesti taidetta kuin yksilöitä. Kuinka paljon hyvää potentiaalia padotaan silkasta kateudesta? Sitä emme saa koskaan tietää. Joka tapauksessa tekijän tulee luottaa tekemisiinsä. Ei kritiikittömästi ja menestyskonseptia muilta hakien/toisten arvovallalla ratsastaen, vaan rehellisesti omaa työtänsä arvioiden. Olen monesti jaellut auliisti teesiäni, "älä ole näkevinäsi teoksissasi jotain sellaista mitä niissä ei ole, vaan ole rehellinen itsellesi". Jos laiskuuden takia joutuu koko ajan puhumaan itseänsä ympäri hyväksymään teoksiansa, ei sellainen voi kantaa pitkälle. Olkoonkin että tänäpäivänä mikä tahansa on taidetta ja voi käydä museoiden yleisavaimesta.

Jos mietitään tuota "kärryille pääsemistä" niin minkälaista se on ollut Kokkolassa se aloittelevan ja sitten myöhemmin jo pitkään taidetta tehneen taiteilijan vaellus?

'Suojellakseni itseäni' - © Hannu Leimu

Aivan aluksi täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että tämän päivän taiteilijoiden tulee tuntea kiitollisuutta sosiaaliturvasta! Nythän on helppo heittäytyä taiteen armoille, kun jonkinlainen leivänkannikka kaapista aina löytyy. Itse nautin työttömyyskorvausta urani alkumetreillä jonkun vuoden ennen kuin pääsin vauhtiin. Toki oli taloudellisesti tosi tosi niukkaa 90-luvun alussa ja itse asiassa vielä puolivälin jälkeenkin. Mutta tällainen työ tuo sisältöä elämään siinä määrin, ettei krääsäkasasta pääse tuleen pakkomiellettä. Lähdin siis matkaan "teen tämän joka tapauksessa" asenteella. Uskon että useilla taiteilijoilla saattaa olla sellainen tunne, että hyvää kyllä olisi jaettavaksi, mutta aina se menee kollegan laariin ja vieläpä väärin perustein. Itse olen näitä tunteita myös saanut matkan varrella käsitellä yllin kyllin. Ja sellaisiinkin tilanteisiin olen ajautunut, jossa toinen asiantuntija toteaa että "sua ois kuulunut tukea jo kauan sitten" ja toinen taas moittii näyttöjen vähäisyydestä. Vaikka olis taloudellisesti riippumaton ja jaossa olis itselle pelkkää kunniaa, saattais se tiiviste savuta aina aika ajoin siltikin.

Kukapa ei haluaisi ponnisteluilleen hyväksyntää.

Mutta... siitä kokkolalaisuudesta sitten. Onhan se jo monen tiedossa, että Kokkolan taidekentältä löytyy näitä kalanperkausraudalla silittäjiä... Jokainen saa toki tykätä millaisesta taiteesta haluaa, ei siinä mitään. Joka tapauksessa asiat kuitenkin aina järjestyvät, kun vain muistaa laittaa vaikeudet oikeisiin mittasuhteisiin. Ellei näin osaa tehdä, ei tässä bisneksessä kestä viikkoakaan.

Tänä päivänä en tee oikeutta, jos alan moittimaan olosuhteita. Muistaa vain, ettei tule kiitokselle liian persoksi. Parasta kait pitäisi olla se ainutlaatuinen tunne, kun kokee että juttu meni niin sanotusti tuubiin. Ja kehtaa näytekuvia paiskata vähän kauemmaksikin.

Kehtaa todellakin. Ja jos ajatellaan tätä Kapteeni Kid näyttelyä, niin on se ainakin omasta mielestäni tosi onnistunut kokonaisuus. Mukavaa kun saa nähdä taidetta missä kokee sen kosketuksen niihin asioihin mitä itekkin on miettinyt. Elämän hetkellisyys, meidän ihmisten luonnolliset halut ja vietit ym. Ja se fiilis on muutenkin sellainen, miten sen nyt sanois... Primitiivinen mutta kuitenkin rakastava. Ainakin omassa päässäni sellainen muodostuu siittä hyväksynnästä kun tajuaa, että me kaikki kuollaan ja kuitenkin se on ihan OK, tai se vaan on hyväksyttävä.

Onko sulla samoja fiiliksiä näissä teoksissa vai oonko hakoteillä?

Et ole todellakaan hakoteillä. Tästä näyttely kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mitä tulee kuolemaan, niin se on itselleni todella vaikea pala nieltäväksi. Tietoisuus päivien vähyydestä vaatii asennoitumista päivittäin. Vanhan ihmisen lähellä eläminen piirtää tulevaisuudenkuvan aika synkähköksi. Tulee useasti mietittyä kuinka hyvässä vedossa itse on kun 94 vuotta on mittarissa (kuten rakkaalla isoäidilläni). Kuinka monesta itselle intohimoisesta asiasta joutuu aikojen saatossa luopumaan. Ihan vaan esimerkkinä saxofoni - se on todella fyysinen soitin. Rakastan sen ääntä ja ajatus etten pystyisi sitä parina viimeisenä vuosikymmenenäni enää soittamaan ahdistaa!

Mainitsemasi primitiiviset tunteet, aggressio ja pelotkin ovat todella tarpeellisia jotta elämä olisi täysipainoista. En missään nimessä haluaisi vajota johonkin ikuiseen rauhallisuuteen ja tyytyväisyyteen. Nautin siitä tunteesta kun viha laantuu. Esimerkiksi kun säkin hakkaaminen loppuu on todella helpottunut fiilis. Kiehuminen on tavallaan siis tosi tyydyttävää. Toki jos ei aggressioita osaa kanavoida muuten kuin väkivaltaisella käyttäytymisellä niin silloin on iso ongelma!

Kuolemasta vielä sen verran, että eräs itseäni vanhempi ihminen kerran totesi, – "kuolema on elämälle niin vierasta kun elämä vaan pyrkii koko ajan jatkumaan ja eteenpäin".

Niinpä... Säkin hakkaamisesta tuli mieleen karate. Voitko valottaa ihmisille sun karate historiaa.

Koivuhaassa ilman taustajengiä kasvaneelle naperolle itsepuolustuslaji oli luonnollinen valinta. Myös koulumaailmassa pojat käy kedolla koittamassa aina välillä. Uskoin karaten antavan avuja neuvotella "viittomakielellä" kun verbaalinen kanssakäynti loppuu. Lapset on lapsia ja niiden nahistelu on kuitenkin niin leikinomaista. Aikuisiällä en muista koskaan tarvinneeni itsepuolustustaitoja nahkani suojelemiseksi. No ehkä jotain pientä oli, muttei mitään kovin suuria sankaritekoja. Suoritin mustanvyön vuonna 91 ollessani 22 vuotias. Laji imaisi mukaan siinä määrin että karaten ja taiteen jälkeen koululla ei ollut enään olennaista merkitystä. Lukiosta lintsailu sai trakikoomisia piirteitä välistä. Joka tapauksessa karate jäi sitten melko pian mustanvyön suorittamisen jälkeen kun musiikki tuli elämääni. Kaipaan karate aikoja ja on hienoa joskus aina nähdä paikallisia senseitä (opettajia) kaupungilla.

Taiteessa suoraanhan se karate tausta, tai muuten sellainen meininki, näkyy sun 4 teoksessa "Identtiset" missä kahdessa vedät itseäsi turpaan ja kahdessa muussa haetaan sitä liikettä, fiilistä. Ovatko ne taulut toiveita, tavoitteita, vai jo ilmenevää fiilistä, kykyä joskus tehdä näin?

'Identtiset' 2007-2008. .65 x 140 - © Hannu Leimu

Identtiset teos syntyi saumaan jossa kaikenlaista pientä takapakkia oli tarjolla. Joten ajattelin eläytyä vastapuolen tunteisiin tällaisella ruumista irtautumiskokemuksella ja liittyä rinkiin mukaan tyyliin -vedetään sitä Hannua kuonoon nyt oikein kunnolla! Potkitaan sitä paskaa kun se lopulta maassa makaa, jne. Eli lievästi absurdi tausta-ajatus oli teoksen taustalla. – Mutta... on siinä sitten sellaista syvempääkin symboliikkaa mukana. Nimittäin teos ottaa kantaa yleisellä tasolla ihmisten toisiaan tuhoavaan käyttäytymiseen. Sodat, kaikenlainen alistaminen ja taistelu pienissä ja suurissa asioissa väsyttää meidät lopulta. Ei jaksa enään innostua maailmassa jossa vieruskaverin tuki on jotain muuta kuin auttavaa tukea. Toki asetelmaan "kilpailemassahan täällä ollaan" tottuu tai pitäisi tottua ajan oloon, mutta kun ei. Välistä tuppaa väsyttämään syvemmältä. Identtisyys (ulkonäölliseltä kantilta katsottuna) teoksessa kertoo ihmisten olevan samanlaisia pakkauksia. Kysymys kuuluukin, -miksi satuttaa toista olentoa joka on niin samanlainen ja lähellä itseä?

Toinen merkitys teokselle löytyi kun yhdistelin 4 taulun kamppailusarjan eroottiseen lisääntymis-sarjaan. Silloin ottelijat vertautuivat soidinkamppailijoihin joista paras pääsee jatkamaan sukua. Siinäkin teoksessa sama ulkonäkö ottelijoilla kertoi kaikkien urosten olevan pohjimmiltaan kilpailijoita keskenään ja kamppailuvietin vallassa.

OK. Ensinnä; miten ihmiset suhtautu suhun kun olit taiteilija mutta kuitenkin karateka? Pidettiinkö sitä ristiriitaisena? Ja sitten toiseksi; miten ihmiset suhtautuu sun töihin joissa on naisten alastomuutta ynnä muuta? Nähdäänkö se seksistisenä vai huomataanko siellä myös se luonnollisuus mihin pyrit? Siis juuri ihmisen vietit esim. jotka vain ovat mitä ovat, ei muuta.

Kuva 'Nyt Minä Olen Kapteeni Kid' näyttelystä - © K.H. Renlundin Museo / Hannu Leimu

Toki urheilun harrastaminen käy käsi kädessä taiteiden kanssa. Molemmathan ovat kulttuuria! No okei, ehkä treenikaverit piruilivat näille "sivistyneille taipumuksilleni" mutta huumori kuuluu elämään.

Seksuaalisuus sitten. Jaa-a... ensinnäkin en koe kauppaavani mitään kertakäyttöpornoa. Kuitenkin on niin että, ellen kokisi suurta vetoa seksiin, en usko että töissäni olisi ajoittain niin vahva eroottinen lataus. Luonnonkansojen keskuudessa ei paljon genitaalialueita peitellä. Vaan joidenkin tutkijoiden mukaan kansojen olemista leimaa lämminhenkinen eroottinen leikki. Meillähän ihmisvartalo on piilotettu samaan tapaan kuin kuolema on siivottu pois silmistämme. Joten suhtautuminen seksiin on jollain lailla ehkä vähän yli jännittynyttä.

Jos palataan kuolemaan ja kaikkeen sen ympärillä niin onko se aina ollu sun taiteessa läsnä? Miksi?

Kait kuolema on jollain lailla keikkunut teoksien taustalla alkuajoista lähtien. Sen jotenkin tuntee erityisenä tunteena kun valmistuu teos, jossa ei ole kuolemaa millään lailla osallisena. Sehän on kuitenkin ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus tuo tietoisuus päiviensä rajallisesta määrästä. Monesti katselen hivenen kadehtien kaksivuotiasta poikaani, joka ei vielä rasitu tästä tietoisuudesta. Miten onnellinen hän onkaan sillä hetkellä kun hänellä on hyvin asiat eikä mikään harmita.

Miten muuten omat lapset suhtautuu taiteeseen missä on vahvasti esillä kuolema? Miten aattelet, että ne näkee isin?

Siinä herkässä iässä, kun kuolema alkaa askarruttamaan lasten mieltä, on selvää, että teokset jotka kuolemaa käsittelevät, vaativat selittämistä. Meillä homma hoituu "taivaassa kaikki kohtaavat uudelleen" tyyliin. Isän rooli on vahvan auktoriteetin hommaa, joten vastuu lasten tunteista on suuri. Täytyy pitää tarkasti huoli ettei mitään suuria pelkoja jää mieltä painamaan.

Sanotteko sen "taivaassa kaikki kohtaavat uudelleen" siksi, että uskotte vahvasti siihen vai onko se selitys siihen asti kunnes lapset itse alkavat kyseenalaistaa ja kysellä elämästä?

En usko mihinkään yliluonnolliseen, kuten veden päällä kävelyyn jne. Näkemykseni kuoleman jälkeisestä ajasta on tajuttoman lohduton. En edes keksi miten kuvailisin sitä! Täytyy vain toivoa että oman hetken lähestyessä olisi jotenkin henkisesti valmis väistämättömään. Lapsille luonnollisesti toivoisin parempaa mielenrauhaa tämän asian suhteen. Ehkä uskonnot ovat yksi ratkaisu pulmaan.

Mutta kuitenkaan omassa taiteessas et oikeastaan ilmennä tätä uskonnollisuutta muuta kuin ehkä jonain puolittaisina viittauksina (kyyhkyset, jos ne halutaan liittää siihen). Ja jos ajatellaan, että kuitenkin sun taiteessa on tosi vahvasti esillä nämä kaikki teemat mitä ihmiset uskonnoilla yrittävät ratkaista (kuoleman pelko, ihmisyys ja sen tarkoitus), niin miksi se yksi ”ehdotettu ratkaisu” ei ole löytänyt tietä sun taiteeseen?

Eli jos mietin ihan pikaisesti omalta kannalta tätä ja sun taidetta, on se fakta, että kaikki kuolemme myös vapauttavaa jollain tavalla. Kuten sun taiteesikin. Tai sen kuoleman tiedostaminen, hyväksyminen ja sen jälkeen tuleva rauhallisuus ja nykyhetkeen keskittyminen (viittaan tällä sun hautuumaa kävelyhetkiin). Se on konkreettista ja realismiin tukeutuvaa. Eli ehkä sulla on jo ratkaisu tähän pulmaan omassa itsessäsi?

Nyt puhutaan ns. "ISOSTA PULMASTA" johon ei ratkaisua taida löytyäkään. Ratkaisu pulmaamme olisi elämään kyllästyminen totaalisesti, mitä en usko kohdallani koskaan tapahtuvan! Olen aina ollut utelias ja elämänjanoinen heppu, jolle tämä todellisuus kaikkine puutteineenkin on äärettömän kallisarvoista. Kun aiheesta on tullut tähän ikään mennessä jo useasti keskusteltua eri yhteyksissä, olen joskus tokaissut, että haluaisin elää ikuisesti vaikka kovissa tuskissa kieriskellen. Tiedä sitten miten sellaisessa tilanteessa motivaation kävisi. Joka tapauksessa juttu on niin, että taiteilijuus vaatii tulisesti innostuvaa luonteenlaatua ja sen kylkiäisenä vain tulee tämä sammumaton rakkaus elämään.

Mikä sun teos omasta mielestäsi viestittää parhaiten tätä rakkautta elämään ja mitä luulet, että mitä maalausta tai veistosta satunnainen katsoja pitäisi sellaisena?

'Isoisoisä' - © Hannu Leimu

Jaa-a, hyvä kysymys. Teoksessani "Isoisoisä" tyttäreni kampaa pehmoleluaan ja hänen selän takanaan on oman isoisäni kallo. Rakastan lapsiani mielettömästi ja isovanhemmat isäni puolelta ovat alinomaan mielessäni. Se voisi olla oma valintani. Teoksessa on haikeutta kun tyttäreni ei koskaan nähnyt vaariani. En kyllä nähnyt häntä itsekään riittävästi kun olin vielä nyytissä kun vaari kuoli. Mutta, isoäitini kertomusten kautta olen oppinut vaariani tuntemaan. Itse asiassa rakkaus elämään voisi olla voimakkaimmillaan juuri kaipauksen hetkellä. Joku elokuvaohjaaja sen sanoi, että todellinen romantiikka syntyy menetyksestä. Ei yhdessä olosta. Rakkaus elämään ilmenee mitä suurimmassa määrin mielestäni juuri kaipauksessa toisen luokse.

Se, mikä teokseni voisi olla katsojien mielestä parhaiten rakkautta elämää kohtaan ilmentävä, on vaikea kysymys jo tuotantoni laajuudenkin tähden. Yksityisissä kokoelmissa on paljon teoksia joita en kykene enää palauttamaan mieleeni. Mutta... Kokkolan yliopistokeskuksen uusi teos voisi olla veikkaukseni jos jotain pitää valita.

Miten se Yliopisto projekti sai alkunsa ja mitä siellä nyt on?

Otimme yhteyttä yliopistokeskukselle ja tarjosimme sinne suunnittelemaani ideaa johon he tykästyivät heti. Kun kaupungin kanssa oli päästy hankintapäätökseen aloin toteuttamaan teosta tämän vuoden helmikuussa. Teos valmistui noin 5 kuukauden ponnistelulla. Maalaus-sarja esittää ilmaan kohoavia lintuja. Suuret naisen kädet vapauttavat lentoon pikkulintuparven, joka kohoaa korkeuksiin. Seinän korkeus, noin 13 metriä, oli varsinainen haaste. Teos symbolisoi yliopistokeskuksen opiskelijoilleen tarjoamaa nostetta ja kohottavaa vaikutusta. Sehän on oppilaitoksen tehtävä. Antaa uusia eväitä ja mahdollisuuksia kokeilla jotain uutta elämässään.

Ja kans Vaasaan sait ison teoksen ulkoilmaan. Miten teoksen -joka on niin avoimella paikalla ja kaikkien nähtävillä työstäminen erosi muista veistoksista mitä olet tehnyt?

Teos 'Auringon lapsi' Vaasan Yliopistotalon Domus Bothnician aukiolla

Eihän taiteellinen kunnianhimo sais vaihdella kohteiden välillä. Mutta... pakko myöntää, että onhan se suuri vastuu kun teos jää sinne ikuisiksi ajoiksi. Enemmän stressiä liittyy megaprojektiin tietyllä lailla -se on selvää. Täytyy vain muistaa, että kaikkia ei voi miellyttää ja kritiikkiä tulee kaikesta mitä teet joka tapauksessa.

Tottahan tuo. Tähän loppuun vielä. Mitä neuvoja antaisit aloittavalle taiteilijalle tai aloittelevalle Hannu Leimulle joka oli noin 20-v ja päätti, että taiteella hankkii leipänsä?

Sanoisin aloittelijoille että jos koet työsi "missiona" niin -TEE SE! Elämä on niin lyhyt, että on aivan sama miten asiat loppupeleissä menee. Pahinta on harmitella tervakartanon kiikkutuolissa tyylin "meinasin sanua". Ei kannata pelätä, että satsaus ei maksa itseään takaisin. Sitä palkintoa mehevimmillään on kuitenkin se itse tekeminen!

Kiitos haastattelusta

Kiitos itsellesi

-Petri Aspvik-