Siirry pääsisältöön

Hetki Hannu Leimun kanssa

Hannu Leimun näyttely on ollut paketissa viikon ajan ja on matkannut takaisin taiteilijan huomaan vähän kerrallaan. Seuraavaksi saamme ilon esittää Tiina Laasosen ja Anne Rossin Öljyvärimaalauksia, veistoksia ja installaatioita. Näyttely avataan 18.11.2010 klo 18:00 ja kestoa löytää aina tuonne 9.1.2011 päivään asti. Tervetuloa jokainen tänne Näyttelyhallille!

PS. Käykää myös katsomassa ’Luonto antaa, Luonto ottaa’ näyttely Roosin talolla. Edellisessä blogi postauksessa Sara kirjoittikin avajaisista.


Mutta, palataan vielä hetkeksi Hannun tunnelmiin tänne Näyttelyhallille.

Mitä tulee suomalaisiin taiteilijoihin, niin on Hannu itselleni se kaikista mielenkiintoisin ja koskettavin. Olen fani, täytyy myöntää.

Viimeksi kun Hannun näyttelyn näin oli se Galleria Stenmanissa (jonka loppuminen oli todellinen isku) vuonna 2007. Siksi olikin mahtavaa saada uppoutua Leimun maailmaan uudestaan ja mikä parasta saimme Jaanan kanssa vetää koululaisryhmiä! Se on todella harvinaista kun kyseessä on taidenäyttely. Hannun näyttely sopi ryhmien vetoon loistavasti siitäkin syystä, että se on vahvasti henkilökohtaista joten taide oli helppo liittää ihmiseen. Mutta Hannun teokset ovat kuitenkin, miten sen nyt sanoisi… maagisrealistisia ja aiheet kuolemattomia. Tämä antoi katsojalle vapauden tehdä ihan omat tulkinnat.

Me emme niinkään kertoneet ryhmille Hannun taiteesta (koska taide on subjektiivista) vaan paremminkin houkuttelimme heitä ajattelemaan itse. Miettimään, että miksi poika on polvistuneena arkun vieressä? Mitä se ajattelee? Mitä se tekee seuraavaksi vai tekeekö se mitään? Tai kun kyseessä oli ’Vieläkö me tunnetaan’ teos herättelimme lapsien kiinnostusta kyselemällä, että miksi tausta on erilainen pojan takana kuin Hannun itsensä… Jotkut heräsivät, joitakin ei kiinnostanut ollenkaan kuten aina teinien kanssa. Tai paremminkin niin, että sitä kiinnostusta ei saa osoittaa vaikka sitä olisi. Mutta luulen, että kaikki saivat näyttelystä jotain irti.

Tähän loppuun vielä Hannulle sana ja pari

Hannu. 'Nyt minä olen Kapteeni Kid' näyttely on ohitse mutta kerrataan tähän loppuun vielä jonkinlaisena joutsenlauluna, että mitä tämä näyttely merkitsi sulle?

Näyttelyn tekeminen oli tämän hetken kaipausten (lapsuusmuistojen) alitajunnasta esiin nostamista. Olin jo jonkin aikaa kaipaillut näitä lapsuusaikojen tunnelmia -ja nyt se sitten toteutui. Se että hyvällä syyllä (mitä näyttelyn työstäminen on), sain hankkia lapsuuteni
leluja uudelleen, antoi oman helpotuksen. Toki alitajunnan penkominen johtaa väistämättä oman rajallisuutensa kohtaamiseen, mikä ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Taide ei aina tuo lohtua kaikkiin kysymyksiin. Jos bluesin soitto haihduttaisi kaikki murheet, ei sen lajin trubaduureja liiemmälti näkyisi.

Jos näyttelysi olisi jokin levy, mikä se olisi?

Hauska kysymys... Tuota jotain haikeaa ja haaveilevaahan sen täytyis olla. Miles Davisin 60-luvun puolivälistä tai Wayne Shorterin jotain... -Herbie Hancock teki "Speak like a child" levyn vuonna 68. Siinä ainakin teema natsaa kohdalleen. Sanotaan vaikka Shorterin "Speak no evil" ja "Adamsapple" niissä jotenkin ajantaju katoaa ja elämän hallinta putoaa raiteiltaan sen vajaan tunnin aikana jonka albumit kestää.

Päätämme tähän. Kiitos jälleen kerran Hannu.

Lisää Hannun ajatuksiahan voi lukea aiemmin tehdyssä haastattelusta joka myös löytyy täältä blogista.

-Petri Aspvik-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Löytöretki Kokkolaan

Neristan (Kuva: Kokkolan kaupunki) Kokkola on minulle uutta maaperää. Noin puoli vuotta sitten, elokuun puolivälissä, pakkasimme aamulla Turussa mieheni kanssa pikkuauton täyteen tavaraa ja ajoimme läpi hikisen päivän kohti Kokkolaa. Vuokranantaja tapasi meidät talon edustalla, luovutti avaimet ja jätti meidät purkamaan muuttokuormaa. Saman päivän alkuillasta kalusteliikkeen mies toi meille sängyn sekä ruokapöydän ja tuolit. Varsinaisesti muutin kaupunkiin paria viikkoa myöhemmin, kun uusi työni Kokkolan kaupungilla alkoi 4.9. Oloni on viime syksystä saakka ollut kuin löytöretkeilijällä; kävelen uusissa maisemissa ja havainnoin ympäristöäni, tutustun uuteen ja ennestään tuntemattomaan. Kaupunkina Kokkola on näyttäytynyt minulle kiintoisana sekoituksena vanhaa historiallista kaupunkia ja uudempia kerroksia. Paikoitellen kaupunki on silmiä hivelevän kaunis ja taas paikoitellen olen huomannut ihmetteleväni tehtyjä ratkaisuja. Huomaan myös katsovani kaupunkia jalankulkijan ja pyöräilijän

💥TULTA JA JÄÄTÄ 1854 - Halkokarin kahakka englantilaisten silmin

Englannin  laivasto-osasto   Pohjanlahdella toukokuussa 1854. HMS Odinin laivalääkärinä toimineen Edward Creen akvarelli.  ©   National   Maritime   Museum,   Greenwich,   London Englantilaiset yrittivät Krimin sodan (1853-1855) Itämeren kampanjaansa liittyen maihinnousua Kokkolan Vanhansatamanlahdella 7.6.1854. Tavoitteena oli tuhota kaupungissa sijaitsevat vihollisen sotatarvikemateriaalit. Hyökkäys torjuttiin paikallisten asukkaiden tukemana. Tapahtumien kulku Englannin laivaston asiakirjojen ja silminnäkijöiden kertoman perusteella: Torstai 30.5.1854 Englantilaisen amiraali Plumridgen komennossa olevan Pohjanlahden laivasto-osaston kolme laivaa saapuu Raahen edustalle. Vastarintaa kohtaamatta raahelaisilta tuhotaan 13 laivaa, 9000 tynnyriä pikeä ja tervaa sekä suuret määrät laivanrakennusmateriaalia. Perjantai 1.6.1854 Kaikki Pohjanlahden osastoon kuuluvat neljä laivaa ( Leopard, Valorous, Vulture ja Odin ) saapuvat Oulun satamaan. Oulussa englantilaiset polttavat kaikkiaa

Jackson Haines - Kaunoluistelun isä Kokkolassa 1800-luvulla

  Jackson Haines. Kuva: Suomen Kansallismuseo Saavuin kesäksi museoharjoitteluun Kokkolaan, joka oli itselleni ennestään täysin vieras kaupunki. Kesä kului siten harjoittelun ohessa uuteen kaupunkiin ja sen historiaan tutustuen. Yli 400 vuoden ikäisen Kokkolan kadut ovat nähneet monenlaisia kulkijoita. Monen juuret ovat olleet tiukasti kaupungin maaperässä usean sukupolven ajan. Toiset ovat puolestaan viettäneet kaupungissa vain murto-osan elämästään, mutta tästä huolimatta he jättäneet pysyvän jäljen kaupunkiin. Yksi tällainen henkilö on kaunoluistelun isäksi tituleerattu, New Yorkista kotoisin ollut Jackson Haines (1838-1875), joka matkasi vuonna 1864 Atlantin yli esiintyäkseen Euroopassa. Yli 10 vuoden ajan Haines hurmasi yleisöä ympäri Euroopan suurkaupunkeja. New Yorkin katuojien jäillä lapsena luistelemaan oppinut hedelmäkauppiaan poika luisteli muun muassa Ruotsin silloisen kuninkaan Kaarle XV:n, Preussin kuningas Vilhelm I:n ja Venäjän tsaariperheen suosioon. Hainesin kuuluisuu