Hannu Leimun näyttely on ollut paketissa viikon ajan ja on matkannut takaisin taiteilijan huomaan vähän kerrallaan. Seuraavaksi saamme ilon esittää Tiina Laasosen ja Anne Rossin Öljyvärimaalauksia, veistoksia ja installaatioita. Näyttely avataan 18.11.2010 klo 18:00 ja kestoa löytää aina tuonne 9.1.2011 päivään asti. Tervetuloa jokainen tänne Näyttelyhallille!
PS. Käykää myös katsomassa ’Luonto antaa, Luonto ottaa’ näyttely Roosin talolla. Edellisessä blogi postauksessa Sara kirjoittikin avajaisista.
Mutta, palataan vielä hetkeksi Hannun tunnelmiin tänne Näyttelyhallille.
Mitä tulee suomalaisiin taiteilijoihin, niin on Hannu itselleni se kaikista mielenkiintoisin ja koskettavin. Olen fani, täytyy myöntää.
Viimeksi kun Hannun näyttelyn näin oli se Galleria Stenmanissa (jonka loppuminen oli todellinen isku) vuonna 2007. Siksi olikin mahtavaa saada uppoutua Leimun maailmaan uudestaan ja mikä parasta saimme Jaanan kanssa vetää koululaisryhmiä! Se on todella harvinaista kun kyseessä on taidenäyttely. Hannun näyttely sopi ryhmien vetoon loistavasti siitäkin syystä, että se on vahvasti henkilökohtaista joten taide oli helppo liittää ihmiseen. Mutta Hannun teokset ovat kuitenkin, miten sen nyt sanoisi… maagisrealistisia ja aiheet kuolemattomia. Tämä antoi katsojalle vapauden tehdä ihan omat tulkinnat.
Me emme niinkään kertoneet ryhmille Hannun taiteesta (koska taide on subjektiivista) vaan paremminkin houkuttelimme heitä ajattelemaan itse. Miettimään, että miksi poika on polvistuneena arkun vieressä? Mitä se ajattelee? Mitä se tekee seuraavaksi vai tekeekö se mitään? Tai kun kyseessä oli ’Vieläkö me tunnetaan’ teos herättelimme lapsien kiinnostusta kyselemällä, että miksi tausta on erilainen pojan takana kuin Hannun itsensä… Jotkut heräsivät, joitakin ei kiinnostanut ollenkaan kuten aina teinien kanssa. Tai paremminkin niin, että sitä kiinnostusta ei saa osoittaa vaikka sitä olisi. Mutta luulen, että kaikki saivat näyttelystä jotain irti.
Tähän loppuun vielä Hannulle sana ja pari
Hannu. 'Nyt minä olen Kapteeni Kid' näyttely on ohitse mutta kerrataan tähän loppuun vielä jonkinlaisena joutsenlauluna, että mitä tämä näyttely merkitsi sulle?
Näyttelyn tekeminen oli tämän hetken kaipausten (lapsuusmuistojen) alitajunnasta esiin nostamista. Olin jo jonkin aikaa kaipaillut näitä lapsuusaikojen tunnelmia -ja nyt se sitten toteutui. Se että hyvällä syyllä (mitä näyttelyn työstäminen on), sain hankkia lapsuuteni
leluja uudelleen, antoi oman helpotuksen. Toki alitajunnan penkominen johtaa väistämättä oman rajallisuutensa kohtaamiseen, mikä ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Taide ei aina tuo lohtua kaikkiin kysymyksiin. Jos bluesin soitto haihduttaisi kaikki murheet, ei sen lajin trubaduureja liiemmälti näkyisi.
Jos näyttelysi olisi jokin levy, mikä se olisi?
Hauska kysymys... Tuota jotain haikeaa ja haaveilevaahan sen täytyis olla. Miles Davisin 60-luvun puolivälistä tai Wayne Shorterin jotain... -Herbie Hancock teki "Speak like a child" levyn vuonna 68. Siinä ainakin teema natsaa kohdalleen. Sanotaan vaikka Shorterin "Speak no evil" ja "Adamsapple" niissä jotenkin ajantaju katoaa ja elämän hallinta putoaa raiteiltaan sen vajaan tunnin aikana jonka albumit kestää.
Lisää Hannun ajatuksiahan voi lukea aiemmin tehdyssä haastattelusta joka myös löytyy täältä blogista.
-Petri Aspvik-
Kommentit
Lähetä kommentti