Ilmaa tuli, että pysty hengittämään veden alla
Huomasin eilen toistelevani tätä lausetta. Se on varmaan pysyvästi iskostunut tajuntaani. Niin käy kun kuuntelee neljän kuukauden ajan samaa äänimaailmaa. Jotkut kysyvät, että eikö mene järki kun kuuluu repeatillä samaa ja ainaa vaan samaa puhetta? Ei mennyt yhtään enempää. Sitä oppii ajan myötä siirtämään sen kaiken taka-alalle. Sopeutuu. Kirja käteen, tune in, drop out. Hail Carl Sagan
Niin joo, anteeksi päämatkailuni ja epäselvyyteni! Kyseessähän on tietenkin meidän merihistoriallisen näyttelyn filmissä oleva hetki jossa yksi merisaukoista kuvailee sukeltamisen ensi askeleita sanomalla juuri Ilmaa tuli, että pysty hengittämään veden alla.
Mutta se on historiaa (pardon the expression) koska vuoden 2010 isoin näyttelymme "Herra kapteeni, siellä se on!" on paketissa ja katseemme on jo seuraavassa näyttelyssä. Mutta siihen on vielä matkaa jonkin hetken verran. Purku on käynnissä. Tai itseasiassa se on jo lopuillaan kuten näette kuvasta
Kuten aina, on se purkaminen paljon nopeampaa kuin pystytys. Pystytykseen meni muistaakseni jotain kolmisen viikkoa. Pitkiä päiviä ja nopeita päätöksiä. Purkamiseen taas vuorostaan vain jokunen päivä. Ja en tiedä mikä on yleinen käsitys mutta pystytys ja purkaminen (ainakin historiallisissa näyttelyissä, taiteessa ehkä taiteilijat mukana) on täysin museon työntekijöiden harteilla. Eli ei ne 100kg ilmapumput tai yli 2 metriset lasivitriinit tule sinne tilaan tai lähde sieltä tilasta itse kävelemään vaan ne on kannettava ensin varastolta ulos, sitten rekkaan, ja sitten sisälle, ja kun loppu on tullut näyttelyn pulssille, niin taas ulos, sitten rekkaan, rekalla ajettava varastolle ja siellä kannettava 50 metriä pitkää käytävää varasto tilaan. Ja parhaimmillaan, tai pahimmillaan, tämä käytävän päästä päähän ravaaminen toistetaan monia kymmeniä kertoja. No, ainakin kunto kasvaa ja kantti kovenee. Läppä lentää, linnut laulavat...
Jos muistelen vanhoja kuten museossa on tapana (dah dum cha! "huono komiikka rumpu") niin Roosin, Pedagogion ja Lassanderin talojen uusien näyttelyiden pystyttäminen on kyllä ollut pahin rupeama. Siinä sitä tavaraa riitti kymmeniä rekkalasteja ja tietenkin kaikki oli kannettava ja pystytettävä itse. Ja tietenkin jokaista näyttelyä edeltää se suunnittelu mikä vie paljon aikaa. Mutta, past is past, nyt on tämä hetki.
Ja seuraavana hetki tuo meille Hannu Leimun näyttelyn nimeltään "Nyt minä olen Kapteeni Kid" jonka avajaiset ovat siis 23.9 ja jossa alustavien tietojen mukaan paneudutaan ihmislapsen lapsuuteen ja siihen miten me kaikki voimme kasvaa erilleen kun lähdemme seuraamaan saatuja signaaleja, niitä mitä ilma meille kuljettaa. Kyllä, mitä ilma kuljettaa...
Da da da DUUUUUUUUM!
-Petri Aspvik-
Huomasin eilen toistelevani tätä lausetta. Se on varmaan pysyvästi iskostunut tajuntaani. Niin käy kun kuuntelee neljän kuukauden ajan samaa äänimaailmaa. Jotkut kysyvät, että eikö mene järki kun kuuluu repeatillä samaa ja ainaa vaan samaa puhetta? Ei mennyt yhtään enempää. Sitä oppii ajan myötä siirtämään sen kaiken taka-alalle. Sopeutuu. Kirja käteen, tune in, drop out. Hail Carl Sagan
Niin joo, anteeksi päämatkailuni ja epäselvyyteni! Kyseessähän on tietenkin meidän merihistoriallisen näyttelyn filmissä oleva hetki jossa yksi merisaukoista kuvailee sukeltamisen ensi askeleita sanomalla juuri Ilmaa tuli, että pysty hengittämään veden alla.
Mutta se on historiaa (pardon the expression) koska vuoden 2010 isoin näyttelymme "Herra kapteeni, siellä se on!" on paketissa ja katseemme on jo seuraavassa näyttelyssä. Mutta siihen on vielä matkaa jonkin hetken verran. Purku on käynnissä. Tai itseasiassa se on jo lopuillaan kuten näette kuvasta
Kuten aina, on se purkaminen paljon nopeampaa kuin pystytys. Pystytykseen meni muistaakseni jotain kolmisen viikkoa. Pitkiä päiviä ja nopeita päätöksiä. Purkamiseen taas vuorostaan vain jokunen päivä. Ja en tiedä mikä on yleinen käsitys mutta pystytys ja purkaminen (ainakin historiallisissa näyttelyissä, taiteessa ehkä taiteilijat mukana) on täysin museon työntekijöiden harteilla. Eli ei ne 100kg ilmapumput tai yli 2 metriset lasivitriinit tule sinne tilaan tai lähde sieltä tilasta itse kävelemään vaan ne on kannettava ensin varastolta ulos, sitten rekkaan, ja sitten sisälle, ja kun loppu on tullut näyttelyn pulssille, niin taas ulos, sitten rekkaan, rekalla ajettava varastolle ja siellä kannettava 50 metriä pitkää käytävää varasto tilaan. Ja parhaimmillaan, tai pahimmillaan, tämä käytävän päästä päähän ravaaminen toistetaan monia kymmeniä kertoja. No, ainakin kunto kasvaa ja kantti kovenee. Läppä lentää, linnut laulavat...
Jos muistelen vanhoja kuten museossa on tapana (dah dum cha! "huono komiikka rumpu") niin Roosin, Pedagogion ja Lassanderin talojen uusien näyttelyiden pystyttäminen on kyllä ollut pahin rupeama. Siinä sitä tavaraa riitti kymmeniä rekkalasteja ja tietenkin kaikki oli kannettava ja pystytettävä itse. Ja tietenkin jokaista näyttelyä edeltää se suunnittelu mikä vie paljon aikaa. Mutta, past is past, nyt on tämä hetki.
Ja seuraavana hetki tuo meille Hannu Leimun näyttelyn nimeltään "Nyt minä olen Kapteeni Kid" jonka avajaiset ovat siis 23.9 ja jossa alustavien tietojen mukaan paneudutaan ihmislapsen lapsuuteen ja siihen miten me kaikki voimme kasvaa erilleen kun lähdemme seuraamaan saatuja signaaleja, niitä mitä ilma meille kuljettaa. Kyllä, mitä ilma kuljettaa...
Da da da DUUUUUUUUM!
-Petri Aspvik-
Kommentit
Lähetä kommentti